Voiko tutkija tykätä opettamisesta?

”Kaikki tutkijat haluaisivat tehdä vain tutkimusta. Opettamisvelvollisuuteen liittyy eritasoista nihkeyttä”, eräs tutkija totesi Helsingin Sanomien haastattelussa yliopistolla opettamisesta. Kommentin lukiessani huokaisin. Olen aika monesti kuullut opettavilta tutkijoilta, että he opettaminen on pakkopullaa, he kun haluaisivat vain tutkia. Kiinnostavaa minusta on, että näin sanomalla saattaa kerätä itselleen omistautuneen tositutkijan auraa.

Tutkijoiden syyt olla pitämättä opetuksesta ovat varmasti moninaisia. Ajattelen kuitenkin, että puheelle, jossa opetus muodostuu vastenmieliseksi velvollisuudeksi, on myös rakenteellisia syitä. Yliopistolla opetus ja tutkimus asettuvat hierarkiaan ja suorastaan dikotomiseen suhteeseen tavalla, joka ei olisi lainkaan välttämätön. Tässä dikotomiassa opetus on toistavaa, tutkimus taas uutta luovaa. Opetus on tylsää ja helppoa, siinä missä tutkimus on mielenkiintoista ja vaativaa. Tutkijan stereotyyppiseen ideaaliin kuuluu olla yksin suorittava sankari, mutta opetus on väistämättä yhdessä toisten kanssa tehtävää.

Tästä dikotomisesta jaosta johtuu, että on luvallista, melkeinpä hienoa, sanoa, ettei pidä opetuksesta. Yliopistotyön jaossa silloin tulee määrittyneeksi ensisijaisesti tutkijaksi ja vieläpä (syistä, joita en oikein käsitä) hyväksi tutkijaksi. Ilmeisesti kuva yksinäisestä nerosta tuottaa ajatuksen, että huono opettaja tai opetusta inhoava olisi todennäköisesti nero. Tästä ajatuksesta seuraa valitettavasti myös, että hyvä opettaja määrittyy huonommaksi tutkijaksi. Tämä jako näkyy jännittävällä tavalla jopa Helsingin yliopiston Opettajien Akatemian kuvauksessa toiminnastaan. Akatemian esitteessä professori Kirsti Lonka sanoo, että Akatemian vuoksi ”on sallittua olla innostunut opetuksesta”. Samalla tulee kuvatuksi, että muuten yliopistolla ehkä ei sovi innostua − ehkäpä siksi, että ei näyttäisi vähemmän tutkijalta. 

Opetuksen ja tutkimuksen välinen hierarkia rakentuu jo yliopistolaista alkaen. Yliopistojen yhdeksi tehtäväksi määritetään ”antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”. Tässä määritelmässä, todellakin, tutkimus tulee ensin ja opetus on tutkimuksen tulosten toistamista. Oma kokemukseni opettamisesta ei vastaa näin yksinkertaista kuvaa, ja luulen, etten ole yksin kokemusteni kanssa. Jo opetusta suunnitellessa syntyy usein tutkimuksellisesti mielenkiintoisia havaintoja. Opetustilanteessa opiskelijat saattavat onnistua kommentoimaan tutkimustani tavalla, joka vie aivan merkittävästi omaa ajatteluani eteenpäin.

Opetuksen ja tutkimuksen suhteen voikin nähdä toisin. Jos hylkää ajatuksen tyhjiössä syntyvästä tutkimuksesta ja ajattelee, että tiedettä tehdään yhdessä toisten ihmisten kanssa yhteisöissä, tutkimus ja opettaminen alkavat muistuttaa toisiaan. Silloin ei ole selvää, kumpi tulee ensin tai olisi ensisijaista. Tällainen asenne muuttaa suhtautumista tietoon ja samalla purkaa opetuksen ja tutkimuksen hierarkiaa.

Riikka Taavetti

Nimettömät bloggaajat?

Hups, huomasin nyt vasta että blogipostauksista ei näe automaattisesti bloggaajan nimeä. Tämä on uusi asetus, enkä osannut muuttaa sitä. Kommentit kuitenkin postataan nimellä.


Jos haluatte, että nimenne on näkyvissä, allekirjoittakaa tekstinne tai laittakaa vaikka otsikkoriville nimenne. Mutta voidaan toki bloggailla nimettömänäkin, kyllähän harrastunut henkilö löytää tekijän, kun tarpeeksi kaivelee.


Mutta pahoittelut siis tästä, tämä ei ole ollut tarkoitukseni!


tuija 

Feminististä ohjausta vapaa-ajalla?

Monella on varmaan kokemusta opettamisesta, ohjaamisesta tai ainakin opetuksen ja ohjauksen kohteena olemisesta vapaa-ajalla. Olen pohtinut ohjaamiskohtaamisia tällaisissa tilanteissa vuosien ajan, joskin epäsäännöllisesti ja epäjärjestelmällisesti. Kohtaanko ja tulenko kohdatuksi feministisen pedagogiikan ajattelumallien mukaan? Mitä ne mallit ja ideaalit siinä tapauksessa ovat?

Minulla on omituinen ei-akateeminen harrastus: koirat. Viime vuosina olen harrastanut erityisesti tottelevaisuuskilpailuja ja -koulutusta. Olen osallistunut useisiin seminaareihin, leireille ja valmennuksiin. Muoto on ollut viikoittaisesta itseohjautuvasta valmennusryhmästä ”huippujen” yksilöllisiin ja hintaviin ongelmanratkaisuklinikoihin. Itsekin olen vetänyt koulutuksia: aikoinaan viikoittaista peruskoulutusta, sittemmin lyhytkursseja seuralleni. Vielä hetki sitten olin maajoukkueessa, ja MM-mitalistina sain joitakin koulutuspyyntöjä kotiseuran ulkopuolelta. Muutokset omassa asemassa, erityisesti menestys, saivat minut miettimään feministipedagogia itsessäni ja sen resonointia/resonoimattomuutta muissa. Pohdintoihin liittyy oleellisesti koirankoulutukseen(kin) seuratoiminnan ohelle tullut kaupallinen tarjonta ja sitä seurannut asiakaslähtöisyys.

Kouluttajana koulutuksen sisällöllisiä toiveita on helppo kysyä ja olenkin kysynyt, millaisia aiheita koulutuksilta toivotaan. Onko se kiltin tytön turhaa asiakaspalveluasennetta vapaaehtoisessa toiminnassa? Vai kaupallisen tarjonnan myös seuratoiminnan puolelle mukanaan tuomaa välttämätöntä asiakaslähtöisyyttä? Jos sisältötoiveista kysyminen on helppoa, hankalampaa on kysyä, mitä minulta kouluttajana odotetaan. Puheeksiottamisen sijaan olen mennyt arvelupohjalta ja miettien myös kulloistakin kohderyhmää. Nyt feministisen yliopistopedagogiikan kurssin myötä ymmärrän, että paljon olen myös miettinyt, mihin pedagogisiin ratkaisuihin minulla on varaa[1].

Ajattelen mielelläni oppijan aktiivisesti tietämystään rakentavana toimijana. Oppija on näissä minun kuvaamissani puuhissakin ihminen, joka oppii ohjatusta kouluttamaan koiraansa. Oppijalähtöisyys on avainasemassa, sillä koulutettavan on saman tien sovellettava oppimaansa käytäntöön, yksilölliseen tilanteeseensa.

Mutta haluavatko koulutettavat asettua aktiivisesti pohtimaan omia ongelmiaan kuvaamalla aiempaa opinpolkuaan ja johtamalla vastauksia sieltä itse? Välttämättä he eivät odota tällaista asetelmaa, jossa heitä autetaan oivaltamaan. He saattavat kokea, että kouluttajalla ei ole tarpeeksi tietoa jaettavaksi ja niksejä takataskussa. Siksi hän haluaa laittaa asiakkaan ja ehkä ryhmän muut jäsenet ratkaisemaan pulmiaan. Onko parempi luennoida eläinten kognitiosta ja kilpailusuorituksen teknisestä rakentamisesta ja ilmoittaa, että sinun tapauksessani kokeilemme tätä tapaa? Uskon, että molempi parempi, mutta kulloinkin sopivan tyylin valitseminen on haastavin osuus. Se tuo epävarmuuden tunnetta, sillä tiedostan myös omat rajani aiheessa, joka monien muiden aiheiden tavoin on sellainen, että lopullista totuutta ja oikeaa tapaa tuskin on.

Ovatko muut miettineet vapaa-ajan ohjaustilanteiden (feminististä) pedagogiikkaa? Vai onko feministipedagogin parasta rajata roolinsa yliopistotyön konteksteihin?

/Hanna-Mari

---

[1] Tällä viittaan kurssilla luettuun Melisa Stevanovicin ja Elina Weisteen vuoden 2016 Yliopistopedagogiikka-lehden artikkeliin ”Opettajan valta-asema ja käytetyt opetusmenetelmät: Onko kaikilla varaa samoihin pedagogisiin ratkaisuihin?”

Eroista ja kaanoneista

Aloitan kokeilulla. Kirjoita (tarkistamatta netistä!) muistiin: kymmenen sellaista kirjaa, jotka ovat tietojesi mukaan arvostettuja kirjallisuusklassikkoja. Sen jälkeen kirjoita muistiin kymmenen kirjaa, joita rakastat ja joihin palaat aina uudelleen. Onko listoissa eroja? Jos, mitä ja millaisia nämä erot ovat? Mistä erot johtuvat?

Catharine R. Stimpson pohtii vuonna 1990 ilmestyneessä artikkelissaan ”Reading for Love: Canons, Paracanons and Whistling Jo March” (New Literary History, vol. 21, no. 4) kaunokirjallisuuden kaanoneita. Stimpson hahmottaa artikkelissaan länsimaisen – historiallisesti pitkälti valkoisen ja miehisen – kaunokirjallisuuden kaanonin rinnalla elävän varjokaanonin (paracanon) käsitteen. Siinä missä kirja kohoaa kaanoniin esimerkiksi ylistävien kritiikkien ja kirjallisuuspalkintojen kautta, varjokaanonissa liikkuvat lukijoiden rakastamat ja toisilleen suosittelemat teokset. Rakastettu kirja ei välttämättä suinkaan ole yleisesti arvostettu kirja (sama toisinpäin). Stimpsonin oma varjokaanonesimerkki on Louisa May Alcottin Little Women (1968), suomeksi tutummin Pikku naisia.

Kirjallisuuden kaanonin ja varjokaanonin käsitteiden kautta alkaa yleensä jo ensimmäisistä kymmenen kirjan listoista hahmottua lukuisia eroja. Feministisen pedagogiikan näkökulmasta kaanon- ja varjokaanonharjoitus onkin kiehtova ja silmiä eroille ja eronteoille avaava kokeilu: siinä, missä arvostetussa kaanonissa paistattelevat – toki osa myös ansaitusti – maailmaa valloittavat parrat ja penikset, varjokaanoniin kohoavat virallisesta kaanonista ulossuljetut kirjat. Siellä ovat lasten- ja nuortenkirjat, romanttiset viihderomaanit, queerit otteet, kaikenlainen pahamaineinen genrekirjallisuus. Varjokaanonissa ovat lukijoilleen tärkeät kirjat, jotka eivät useistakin eri syistä (ja eron syistä) ole yltäneet samalle linjalle virallisen kirjallisuuskaanonin kanssa. Kiinnostavia ovat myös kaanonien yhtymäpisteet – mikä tai millainen teos asettuu molempiin? Entä millaisena hahmottuu muutos vaikkapa viimeisen viidentoista vuoden aikana?

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden opetuksessa varjokaanonin käsite on ollut mielekäs ja käyttökelpoinen. Se nostaa esiin sisään- ja ulossulkemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi eroja kirjallisuuden tuottamisen, kirjoittamisen ja lukemisen keskusteluissa ja valtaverkostoissa. Tätä kautta käsitteen avulla on mahdollista lähteä laajemmin hahmottamaan ja purkamaan esimerkiksi sukupuolittuneita rakenteita ja normeja sekä kannustaa intersektionaaliseen havainnointiin. Käsitettä voi mainiosti soveltaa muillekin aloille kuin kirjallisuuteen.

Jaan teille vielä lopuksi varjokaanonlistani, sillä kaanonlistallani ovat perus-Dostojevskit ja sen sellaiset.

L. M. Alcott: Kahdeksan serkusta

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies (nimestään huolimatta tarina nuoren naisen jännittävistä seikkailuista ja kadonneista timanteista)

Astrid Lindgren: Saariston lapset (Lindgren on toki lastenkirjallisuuden omassa kaanonissa vankka nimi)

Margaret Mahy: Krokotiilin vauhtiparaati ja muita kertomuksia

L. M. Montgomery: Sininen linna

Jukka Parkkinen: Osakkeet nousussa, Osku

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (uusin listallani, mutta mahtava!)

Leena Wallenius: Lotta, lentoemäntäoppilas

Jean Webster: St. Ursula-koulun tytöt

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

Tuijan viikkobloggaus: Kiireetön tila

Viikko sitten, Feministisen pedagogiikan kurssin Helsingin lähipäivien jälkeen olin ns. liekeissä, intoa täynnä ja ideoita pullollaan. Olisin halunnut kirjoittaa tämän blogin heti junassa kotimatkalla, mutta minulla oli muutama lausunto kirjoitettavana. Viikonloppuna en ehtinyt ystävän 40-vuotisjuhlinnalta, ja maanantaista alkaen päivät ja illat täyttyivät kokouksista, hankehakemuspalavereista ja rahahakemusten kirjoittamisesta. Syyskuu näytti todelliset kasvonsa: vähintään 10-tuntisia työpäiviä ja illalla kotona vähän lisää töitä, deadlineja, kokouksia, rahanhakua, rahanhakua, rahanhakua, eikä puhettakaan mistään "ylimääräisestä", kuten nyt tämän blogin kirjoittamisesta. Jossakin ajatusten taka-alalla tämä bloggaus on ollut koko ajan, mutta nyt kun lauantai-iltapäivänä istun kirjoittamaan, arjen kaaos on pyyhkinyt ideat mennessään.

Kiireen tuntu on liian tuttua opetustehtävissä toimiville. Tuntuu, että aikapula ja stressi lisääntyy vuosi vuodelta, vaatimukset kasvavat ja paineet myös. Kurssien suunnittelu, opetuksen kehittäminen, uuden ideointi ja paneutunut tekeminen tahtovat jäädä vähiin, kun on vain suoritettava: äkkiä luento kasaan edellisten vuosien pohjalta, pikaisesti tenttien korjaamista, loputonta opiskelijoiden sähköposteihin vastaamista, eikä koskaan aikaa pysähtyä miettimään opetusta ihan oikeasti.

Feministisen pedagogiikan kurssi on poikkeus ja etuoikeus: se on sellainen tila, jossa on lupa pysähtyä miettimään omaa ja toisten opetusta, keskittyä ihan vain pedagogiikkaan. Ainakin minä nautin Helsingin lähipäivistä ihan suunnattomasti juuri siksi, että kiire hetkeksi pysähtyi, oli lupa olla istua, kuunnella ja keskustella opettamiseen liittyvistä asioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki jakoivat kiinnostuksen opettamiseen liittyviin asioihin.

Yritetään pitää tämä feministisen pedagogiikan kurssitila - tähän luen kuuluvaksi lähitapaamisten lisäksi Moodlen keskustelut ja tämän blogin - kiireettömänä, turvallisena, tukevana ja inspiroivana tilana, yhteisenä pysähtymisen ja reflektoimisen paikkana.

P. S. Tämän bloggauksen kirjoittamiseen meni kymmenisen minuuttia. Tässä  teille rimaa, joka ei todellakaan ole korkealla, rohkeasti siis bloggaamaan!

Blogikolumnien ja vastuuviikkojen aikataulut

Yksi fempeda-kurssin osasuoritus on aktiivinen blogikeskusteluun osallistuminen (1 op). Tarkemmin sanoen jokainen ottaa yhdeksi viikoksi vetovastuuvuoron, jolloin

1. julkaisee pedagogiikkaa jollakin tavalla käsittelevät blogipostauksen
   ja
2. vetää sen viikon ajan keskustelua: virittelee juttua, vastaa kommentteihin, pitää huolta ettei kommenteissa ole asiattomuuksia.
   Tärkeää on myös
3. lukea blogia koko kurssin ajan ja osallistua keskusteluihin.

Alta näette vastuuviikot, jotka jaettiin Helsingin lähitapaamisessa perjantaina – huomaatte, että olemme päättäneet jo niidenkin puolesta, jotka olivat poissa silloin J.

 

Syyskuu 2017

viikko 36 ( alkaa 4.9.): Tuija
37: Myry
38: Hanna-Mari
39 Riikka

Lokakuu

viikko 40 (alkaa 2.10.): Hanna O.
41 Luca
42 Anna Reetta
43 Suvi P.
44 Tanja

Marraskuu

viikko 45 (alkaa 6.11.): Elina
46 Aino-Kaisa
47 Heidi M.
48 Sade

Joulukuu

viikko 49 (alkaa 4.12.): Kaisa
50 Lotta

Joululoma

Tammikuu 2018

viikko 2 (alkaa 8.1.): Aiska
3 Astrid
4 Elli
5 Pieta

Helmikuu

viikko 6 (alkaa 5.2.): Jani
7 Hanna E.
8 Heidi
9 Kaisu

Maaliskuu

viikko 10 (alkaa 5.3.): Pilvi
11 Suvi
12 Nelli
13 Kirsti

 

Kurssiblogista

Kurssiblogin tarkoitus on:

• madaltaa kynnystä sosiaalisen median käyttöön ja opetella toimimaan opiskelijoille luontevassa ympäristössä
• toimia tilana vapaamuotoiseen jutusteluun, ihmettelyyn, pähkäilyyn ja vaikka närkästelyynkin
• avata mahdollisuus ajankohtaisista peda-asioista keskusteluun
• toimia dokumentaationa kurssin aikana heränneistä pohdinnoista ja ideoista
• avata myös ulospäin, julkisuuteen, sitä mitä feministinen pedagogiikka on tai mitä se voisi olla

Blogipostaus voi olla kolumni, kommentti, reflektio tai vaikka provokaatio! Tärkeintä on, että keskustelua syntyy! bloggausten tulee jollakin tavalla liittyä feministiseen pedagogiikkaan; sen tarkemmin ei etukäteen rajata aihepiiriä. Jään innolla odottamaan bloggauksia!


tuija

Tervetuloa blogiin!

Tervetuloa FemPeda-kurssilaisten ikiomaan blogiin! Täällä voidaan keskustella vapaamuotoisesti pedagogiikkaan liittyvistä havainnoista, mieltä askarruttavista asioista ja vaikka mistä kurssin aiheita liippaavasta. Tarkoitus on opetella käyttämään sosiaalista mediaa opetuksessa.


Samalla kun avaan blogin, haluan vielä kiittää Helsingin lähipäivistä. Oli kivaa ja inspiroivaa! Paljon jäi ajatuksia itämään. Ehkäpä kirjoitan niistä blogipostauksen.