keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Uuden yliopisto-opettajan ennakointia ja kuviteltua ristipainetta

Tätä kirjoittaessani minä en ole vielä tavannut elämäni ensimmäisiä opiskelijoitani, mutta kohtaamiseen on enää muutama päivä. Tämä kirjoitus on kuvitelmaa ja ennakointia. Kirjoitan siitä, millaisessa fiktiivisessä ja kokemuksellisessa välitilassa olen uutena yliopisto-opettajana suhteessa opiskelijoihin ja toisaalta suhteessa instituutioon. Pian kuvitelmani materialisoituvat ja muuttuvat kokemukseksi, joka tuskin vastaa unissa näkemiäni ennustuksia. On kummallista, miten kuvitelmat ja todellisuus silti jatkavat elämäänsä yhtä aikaisesti. Kokemus ei välttämättä pyyhi pois kaikkea ennakkoon ajateltua. Olen siis näkymättömällä, mutta hyvin konkreettiselta tuntuvalla rajalla. Ei epäilystäkään, etten tee ylitystä. Miltä se minusta tuntuu?

Olen liikkeessä kohti uusia kerroksellisuuksia. Opettajuus, väitöskirjatutkijuus, pedagogiikan opiskelijuus ja taiteilijuus… siinä muutama samanaikaisista työ-olemisistani, joihin kaikkiin liittyy välineellinen epämääräisyys ja jatkuva kysyminen. Opiskelijoille edustan yliopiston toimintatapoja, uusia ja vanhoja. Edustan toteutuksia, sitä mitä kursseilla heidän läsnä ollessaan materialisoituu, mikä saa äänen ja mistä syntyy hiljaisuutta. 
Edustan systeemiä, oppiainetta ja asetun opiskelijoiden henkilökohtaisten tulkintojen mukaan jonnekin suhteessa valtaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Opiskelijoille väitöskirjatutkija on (luultavasti) ainakin etuoikeutettu, yleensä heitä vanhempi, akateemisen uran (!) valinnut henkilö, joka väistämättä edustaa yliopistoa. Ehkä uusi opettaja myös kummallisesti ja strategisesti irrottaa itsensä instituution linjasta (ehkäpä myös toimintamalleista), sekä tuntuu elävän harhaisessa minä-irrallisessa tilassa käyttäen kuitenkin valtaa olla liikaa ravistamatta järjestystä.

Yliopistolle olen ainakin opetusresurssi, opettajaksi opettelija, välttämätön toteuttaja ja hierarkisesti vallaton työntekijä, jolla on pienenä velvollisuutena opettaminen. Olen peruskauraa, tulevaisuutta, ja rakennusmateriaalia, jonka täytyy sopeutuessaan todistaa itsensä joka käänteessä.

Itselleni olen hankalasti mihinkään kuuluva, lipsuvasti yliopistolainen ja toisaalta itsenäinen tutkimuksen tekijä ja jatko-opiskelija. Olen entinen nuori opiskelija, joka muistaa melko hyvin millaista oli olla maisterivaiheessa tai kandivaiheessa. Olen väitöskirjan intohimoinen kirjoittaja, joka nyt suhtautuu kriittisestä sekä instituutioon, uusliberalistiseen yliopistoon, sekä opetuskonventioihin. Eli kyseenalaistaa ihan kaiken. Olen loputtoman epävarma siitä, riittääkö mikään. Ja kuitenkaan en ole nyt opiskelija, enkä ole samalla viivalla heidän kanssaan.

Irrallisuuden kokemus suojaa minua uutena opettajana siltä voimattomuuden tunteelta, jota koen suhteessa opetettavaan materiaaliin. Se suojaa myös kritiikiltä, jota uskon kuulevani opetuksesta. Irrallisuus on myös kipeältä tuntuva, jatkuvasti minua hitaasti syövä tunne, joka tuottaa sitoutumattomuutta, mutta myös vastuuttomuutta. Se ei ole suinkaan hedelmällinen tunne opetustilanteessa. Toisaalta se on osa kriittistä paikantumista, jossa mikään ei voi olla jotenkin ’siksi kun se vain on’. Mielestäni irrallisuuden täytyy voida olla osana feminististä ajattelua ja siten myös opettamista.

Ennakoimani ja jo tuntemani ristipaine, syntyy kun paikannun pisteeseen, jossa olen samaan aikaan vallaton toteuttaja kursseilla ja toisaalta olen kriittinen, ajatteluani jatkuvasti kehittävä ja muutoshaluinen opettaja-untuvikko. Lisäksi minulla on hyvin rajallisesti aikaa. Tältä kohtaa on mielekästä kysyä: Onko siirtyminen yliopisto-opettajaksi keskinkertaisuuden, armeliaisuuden ja toteutuksen arvostamisen oppimista? Sitä, että hyväksyy keskeneräisyyden ja samalla kantaa vallan, joka vastuun mukana tulee? Onko se myös 
hierarkioiden jatkamista ja huonojenkin työtapojen hyväksymistä samalla kun itse valtautuu ja epätasa-arvoiset rakenteet alkavat hyödyttää minua? Olenko väistämättä joko osa business as usual –opettajuutta tai kapinoiva akateemikko, joka löytää itsensä nopeasti polun valaisemattomilta laidoilta?

Tämä pohdinta (ja minä sen tuottajana) on institutionaalisen uusliberalistisen yliopiston märkää betonia, joka kohta jämähtää kesken kriittisen virnistyksen.

Sitten onkin jo lounastauko.


3 kommenttia:

  1. "Tältä kohtaa on mielekästä kysyä: Onko siirtyminen yliopisto-opettajaksi keskinkertaisuuden, armeliaisuuden ja toteutuksen arvostamisen oppimista?" Älyttömän hienosti kirjoitettu ja koskettava teksti, Astrid. Kiitos! Ja onnea siihen ensimmäiseen opiskelijoiden kohtaamiseen.

    VastaaPoista
  2. Hieno kuvaus opiskelijan/opettajan/tutkijan/taiteilijan positioiden vaihtelusta, kerroksellisuudesta, yhteisvaikutuksesta - myös niihin liittyvistä valta-asemista ja siis intersektionaalisuudesta. Kiitos tästä! Ja nyt kun olet kohdannut ensimmäiset opiskelijasi jo, uskon, että olet luottavaisemmalla mielellä ja osaat etsiä juuri niitä itsellesi sopivia opettajuuden tai ohjaajuuden positioita.

    VastaaPoista
  3. Kiitos hienosta tekstistä! Itsekin painiskelen tuon esille nostamasi irrallisuuden tunteen kanssa. Oli kiva lukea, etten ole asian kanssa yksin :)

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...