Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa kehittämään opetusta ja huomioimaan paremmin opiskelijoiden näkökulmia ja tarpeita. Viimeaikaiset, huippuunsa viritetyt ja standardisoidut palautekäytännöt ovat kuitenkin herättäneet minussa ristiriitaisia tunteita. Keräsin aiemmin palautetta opiskelijoilta perinteisesti paperilomakkeella ja varioin lomaketta erilaisten opintojaksojen tarpeisiin. Opiskelijat kirjoittivat usein paljon ja yksityiskohtaista palautetta. Pari vuotta sitten siirryimme laitoksellamme standardisoituun sähköiseen lomakkeeseen, jossa opiskelijat antavat numeraalisia arvioita erilaisista väittämistä ja lopussa on muutamia avoimia kysymyksiä. Palautelomake täytetään sähköisesti viimeisellä opetuskerralla.

Tämän uudistuksen seurauksena tapahtui kaksi asiaa: opintojaksojen palautteen standardiksi muotoutui väittämien keskiarvo ja sanallisen palautteen määrä laski radikaalisti. En ole saanut enää yhtä rikasta ja monipuolista palautetta kuin aiemmin. Sähköinen lomake ei ilmeisesti jostain syystä kutsu antamaan palautetta samalla tapaa kuin aiempi palautemuoto. Nykymallissa opetus on alkanut myös typistyä numeroiksi, kuten tässä ajassa on niin usein tapana: tämä kurssi on 3,5, tuo on 4,2. Vähän samaan tapaan kuin tutkimusta ohjaava jufo-luokitus tai Suomen Akatemian hankearviot, myös opetuksesta voidaan tuottaa tällaisen palautekäytännön kautta numeraalisia ranking-listoja. Numerot alkavat helposti ruumiillistua – ”Heli on vitosen opettaja, Juha on kolme ja puoli” – ja muokata käsitystämme itsestämme opettajana – ”Apua, olenko mä kakkonen?!”. Pahimmassa tapauksessa tämä edistää ajattelutapaa, jossa opetuksesta(kin) muotoutuu yksilöllisen erinomaisuuden esittämisen ja kilpailun areena, jossa haetaan hyviä numeroita ja ”sijoituksia”. Opetuksen yhteisöllinen puoli saattaa hämärtyä samoin kuin opetuksen laajemmat tavoitteet. Tämä voi olla myös omiaan synnyttämään vieraantumisen kokemuksia ja emotionaalista kuormitusta. Vaikka joudummekin toimimaan standardisoitujen palautelomakkeiden kanssa (ainakin toistaiseksi), tuntuu tärkeältä ryhtyä miettimään myös toisenlaisia palautteen antamisen ja saamisen kanavia.

Olen miettinyt palautteen merkitystä tänä keväänä myös toisesta suunnasta. Opetan kollegani kanssa sosiologisen mielikuvituksen seminaaria, jossa yhdistetään tieteen ja taiteen menetelmiä erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden analysointiin ja pyritään rohkaisemaan opiskelijoita kokeilemaan erilaisia itseilmaisun ja tiedonkäsittelyn muotoja. Seminaarissa harjoitellaan myös dialogia, eli Kai Alhasen sanoin ”keskustelua, jossa ihmiset tutkivat, millaisia merkityksiä he antavat yhdessä käsiteltäville asioille” (Alhanen 2016, 13). Dialogin tarkoituksena on herkistää ihmiset havaitsemaan ja arvostamaan toistensa erilaisuutta sekä auttaa huomaamaan, miten kokemusten erilaisuus voi rikastuttaa yhteiselämää. Näin dialogi sopii hyvin tukemaan sosiologisen mielikuvituksen ja intersektionaalisen analyysin harjoittamista.

Seminaarin ensimmäisenä tehtävänä opiskelijat ovat kirjoittaneet jostakin heille tärkeästä ja merkityksellisestä ilmiöstä käyttämällä sosiologista mielikuvitusta, eli valottamalla yksilöllistä kokemusta suhteessa laajempiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin ja rakenteisiin. Saimme kollegani kanssa luettavaksemme hienoja ja koskettavia tekstejä, joissa oli usein myös hyödynnetty kokeellista ilmaisua: teksti oli saatettu kirjoittaa esimerkiksi proosarunon tai kuvitteellisen dialogin muotoon tai siinä hyödynnettiin monenlaista visuaalista aineistoa. Kirjoitimme jokaiselle opiskelijalle palautteen, jossa kerroimme mm. millaisia ajatuksia ja tunteita aihe herätti meissä, millaisia aiheeseen liittyviä tutkimuksia tai kulttuurintuotteita meille tuli mieleen, ja mitkä asiat tekstissä olivat meistä erityisen oivaltavia tai tärkeitä.

Aloin tämän kautta pohtia palautteen antamista dialogina, jossa tutkitaan yhdessä kokemuksia ja edistetään kykyä oppia toisilta (vrt. Alhanen 2016). Palautteen antamisessa opettaja voi asettua aktiivisesti dialogiseen ”asentoon” ja tutkia yhdessä opiskelijan kanssa käsiteltävää ilmiötä ja siihen liittyviä kokemuksia ja tunteita. Intersektionaalisuus on tässä tärkeä työkalu. Palautteen antaminen yhdessä toisen opettajan kanssa toimii myös dialogina, joka avaa vielä yhden lisäkerroksen käsiteltävän ilmiön ymmärtämiseen. Vaikka palautetta ajatellaan usein nimenomaan opiskelijan oppimisprosessin näkökulmasta, dialogin idea ohjaa huomioimaan sen, miten tärkeää palautteen antaminen on myös opettajan oman oppimisen kannalta. Sen sijaan että pelkistyisimme numeroiksi (arvosanoiksi, keskiarvoiksi) palaute voi käynnistää uudenlaisia ja ennakoimattomia ajatusprosesseja.

 

Lähde:

Alhanen, Kai (2016) Dialogi demokratiassa. Helsinki: Gaudeamus.

Ajattelun keskeltä

Välillä mietin, miten joku ajatus johtaa toiseen, miten eri ajatusketjut syntyvät. Siitä ei saa oikein kiinni.

Taannoisessa esityksessäni Kirjastoesseet #1 ”Norsut piirretään usein luonnollista kokoaan pienempinä” pohdin mielikuvitusta ja kuviteltuja tiloja, ja päädyin lainaamaan Neil Gaimania (2013), joka ylistää kirjastoja ja kuvittelun voimaa ja väittää, että kaikki ympärillämme on ensin kuviteltu, emme vain usein muista sitä; huone ja esineet ympärillämme, kaupunki ja sen talot.

(Post-humanisti voisi tässä kohtaa väittää vastaan ja todeta, että tämä on hyvin ihmiskeskeinen näkökulma, ja niinhän se tietysti onkin).

Kirjastoesseet -esitys on osa tutkimustani ja yritin etsiä jonkinlaista kuvittelun teoriaa.

(Tai ehkä etsiä on turhan aktiivinen sana, ennemminkin toivoin, että kuvittelun teoria jotenkin ilmestyisi minulle, tulisi vastaan ikään kuin ohimennen, koska niinhän asiat usein tulevat.)

(Ja se tuli!)

Joulukuussa olin erityisen innoissani Kirsti Lempiäisen pitämästä luennosta, jossa hän puhui feministisen pedagogiikan etiikasta ja mainitsi yhtenä keinona kuvittelun, kysyen mitä se voisi tarkoittaa opetuksessa. 

”-Kuvittelu (kuvattelu): pyritään kuulemaan, tuntemaan, näkemään

asioita, joita ei ole kuultu, tunnettu, nähty

-pyritään tuomaan esiin

(asioiden, ihmisten väliset) kiinnikkeet ja suhteet, joille ei ole aiemmin

annettu merkitystä

-utooppinen halu: halutaan luoda uudenlainen/toisenlainen

tulevaisuus joka pohjaa uudenlaiseen/toisenlaiseen menneisyyteen ” 

(Lempiäinen 2017)

(Post-humanistikin nyökkää.)

Minusta Lempiäinen tiivisti hienosti kuvittelun yhteiskunnallisen ulottuvuuden, paitsi pedagogisena keinona, myös muutoksen mahdollistajana.

Lähetin Kirstille myöhemmin sähköpostia ja kysyin, mistä voisin lukea lisää aiheeseen liittyen. Lempiäinen suositteli Päivi Mehtosen kanssa kirjoittamaansa artikkelia ”Tutkimuksen lupaukset” sekä jo luennollaan viittaamaansa Clare Hemmingsin kirjaa Considering Emma Goldman. Luin nämä, tilasin Clare Hemmingsin toisen kirjan Why Stories Matter? kirjastoon ja päädyin kuuntelemaan podcastia, jossa haastateltiin Hemmingsia. 

Lempiäisen ja Mehtosen artikkelin luettuani ajattelin tutkimuksen utooppisuutta, tutkimusta kuvitteluna ja mahdollisuutena. Hemmingsin jälkeen pohdin erityisesti hänen ajatustaan historiankirjoituksesta; kun pystyy luomaan historiaa ja uudelleen kirjoittamaan sitä, se tarkoittaa, että luo samalla tulevaisuutta (esimerkiksi kirjoittamalla marginaalisina pidettyjen yhteisöjen historiaa, luo niille samalla tulevaisuutta). Hieno ajatus ajasta ja historian ja tulevaisuuden yhteen kietoutuneisuudesta, mutta myös niistä narratiiveista, joita kirjoitamme ja jotka määrittävät (ja mahdollistavat) meidät (ja tulevaisuuden narratiivit).

Ajatus on kesken. Odotan mihin se seuraavaksi vie.

(Kävin myös uimassa, pesin pyykkiä, laitoin makaronilaatikkoa pojalleni, nukuin päiväunet sohvalla villapeiton alla, keitin teetä, kävin töissä, siis opetin ja kokoustin, yritin kirjoittaa abstraktia tulevaan konferenssiin, lähetin sähköposteja, istuin bussissa ja tulin kotiin, pesin lisää pyykkiä, keitin taas teetä, eli tein kaikkea sitä, mikä on ajattelun ympärillä, ja siis oleellista sille, mutta jää usein näkymättömäksi. Ajattelin myös kaikkea muuta).

Pilvi

 

Gaiman, Neil: “Why our future depends on libraries, reading and daydreaming”, Guardian 13.10. 2013

Lempiäinen, Kirsti: Erot ja etiikka feministisessä pedagogiassa, luento 11.12.2017 Feministisen pedagogian kurssilla

Lempiäinen, Kirsti ja Mehtonen, Päivi: ”Tutkimuksen lupaukset” kirjassa Tutkijan kirja toim. Lempiäinen, Löytty & Kinnunen, Vastapaino 2008

Hemmings Clare: Considering Emma Goldman. Duke Press 2018

https://www.dukeupress.edu/Assets/PubMaterials/978-0-8223-7003-1_601.pdf