Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa kehittämään opetusta ja huomioimaan paremmin opiskelijoiden näkökulmia ja tarpeita. Viimeaikaiset, huippuunsa viritetyt ja standardisoidut palautekäytännöt ovat kuitenkin herättäneet minussa ristiriitaisia tunteita. Keräsin aiemmin palautetta opiskelijoilta perinteisesti paperilomakkeella ja varioin lomaketta erilaisten opintojaksojen tarpeisiin. Opiskelijat kirjoittivat usein paljon ja yksityiskohtaista palautetta. Pari vuotta sitten siirryimme laitoksellamme standardisoituun sähköiseen lomakkeeseen, jossa opiskelijat antavat numeraalisia arvioita erilaisista väittämistä ja lopussa on muutamia avoimia kysymyksiä. Palautelomake täytetään sähköisesti viimeisellä opetuskerralla.

Tämän uudistuksen seurauksena tapahtui kaksi asiaa: opintojaksojen palautteen standardiksi muotoutui väittämien keskiarvo ja sanallisen palautteen määrä laski radikaalisti. En ole saanut enää yhtä rikasta ja monipuolista palautetta kuin aiemmin. Sähköinen lomake ei ilmeisesti jostain syystä kutsu antamaan palautetta samalla tapaa kuin aiempi palautemuoto. Nykymallissa opetus on alkanut myös typistyä numeroiksi, kuten tässä ajassa on niin usein tapana: tämä kurssi on 3,5, tuo on 4,2. Vähän samaan tapaan kuin tutkimusta ohjaava jufo-luokitus tai Suomen Akatemian hankearviot, myös opetuksesta voidaan tuottaa tällaisen palautekäytännön kautta numeraalisia ranking-listoja. Numerot alkavat helposti ruumiillistua – ”Heli on vitosen opettaja, Juha on kolme ja puoli” – ja muokata käsitystämme itsestämme opettajana – ”Apua, olenko mä kakkonen?!”. Pahimmassa tapauksessa tämä edistää ajattelutapaa, jossa opetuksesta(kin) muotoutuu yksilöllisen erinomaisuuden esittämisen ja kilpailun areena, jossa haetaan hyviä numeroita ja ”sijoituksia”. Opetuksen yhteisöllinen puoli saattaa hämärtyä samoin kuin opetuksen laajemmat tavoitteet. Tämä voi olla myös omiaan synnyttämään vieraantumisen kokemuksia ja emotionaalista kuormitusta. Vaikka joudummekin toimimaan standardisoitujen palautelomakkeiden kanssa (ainakin toistaiseksi), tuntuu tärkeältä ryhtyä miettimään myös toisenlaisia palautteen antamisen ja saamisen kanavia.

Olen miettinyt palautteen merkitystä tänä keväänä myös toisesta suunnasta. Opetan kollegani kanssa sosiologisen mielikuvituksen seminaaria, jossa yhdistetään tieteen ja taiteen menetelmiä erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden analysointiin ja pyritään rohkaisemaan opiskelijoita kokeilemaan erilaisia itseilmaisun ja tiedonkäsittelyn muotoja. Seminaarissa harjoitellaan myös dialogia, eli Kai Alhasen sanoin ”keskustelua, jossa ihmiset tutkivat, millaisia merkityksiä he antavat yhdessä käsiteltäville asioille” (Alhanen 2016, 13). Dialogin tarkoituksena on herkistää ihmiset havaitsemaan ja arvostamaan toistensa erilaisuutta sekä auttaa huomaamaan, miten kokemusten erilaisuus voi rikastuttaa yhteiselämää. Näin dialogi sopii hyvin tukemaan sosiologisen mielikuvituksen ja intersektionaalisen analyysin harjoittamista.

Seminaarin ensimmäisenä tehtävänä opiskelijat ovat kirjoittaneet jostakin heille tärkeästä ja merkityksellisestä ilmiöstä käyttämällä sosiologista mielikuvitusta, eli valottamalla yksilöllistä kokemusta suhteessa laajempiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin ja rakenteisiin. Saimme kollegani kanssa luettavaksemme hienoja ja koskettavia tekstejä, joissa oli usein myös hyödynnetty kokeellista ilmaisua: teksti oli saatettu kirjoittaa esimerkiksi proosarunon tai kuvitteellisen dialogin muotoon tai siinä hyödynnettiin monenlaista visuaalista aineistoa. Kirjoitimme jokaiselle opiskelijalle palautteen, jossa kerroimme mm. millaisia ajatuksia ja tunteita aihe herätti meissä, millaisia aiheeseen liittyviä tutkimuksia tai kulttuurintuotteita meille tuli mieleen, ja mitkä asiat tekstissä olivat meistä erityisen oivaltavia tai tärkeitä.

Aloin tämän kautta pohtia palautteen antamista dialogina, jossa tutkitaan yhdessä kokemuksia ja edistetään kykyä oppia toisilta (vrt. Alhanen 2016). Palautteen antamisessa opettaja voi asettua aktiivisesti dialogiseen ”asentoon” ja tutkia yhdessä opiskelijan kanssa käsiteltävää ilmiötä ja siihen liittyviä kokemuksia ja tunteita. Intersektionaalisuus on tässä tärkeä työkalu. Palautteen antaminen yhdessä toisen opettajan kanssa toimii myös dialogina, joka avaa vielä yhden lisäkerroksen käsiteltävän ilmiön ymmärtämiseen. Vaikka palautetta ajatellaan usein nimenomaan opiskelijan oppimisprosessin näkökulmasta, dialogin idea ohjaa huomioimaan sen, miten tärkeää palautteen antaminen on myös opettajan oman oppimisen kannalta. Sen sijaan että pelkistyisimme numeroiksi (arvosanoiksi, keskiarvoiksi) palaute voi käynnistää uudenlaisia ja ennakoimattomia ajatusprosesseja.

 

Lähde:

Alhanen, Kai (2016) Dialogi demokratiassa. Helsinki: Gaudeamus.

Ajattelun keskeltä

Välillä mietin, miten joku ajatus johtaa toiseen, miten eri ajatusketjut syntyvät. Siitä ei saa oikein kiinni.

Taannoisessa esityksessäni Kirjastoesseet #1 ”Norsut piirretään usein luonnollista kokoaan pienempinä” pohdin mielikuvitusta ja kuviteltuja tiloja, ja päädyin lainaamaan Neil Gaimania (2013), joka ylistää kirjastoja ja kuvittelun voimaa ja väittää, että kaikki ympärillämme on ensin kuviteltu, emme vain usein muista sitä; huone ja esineet ympärillämme, kaupunki ja sen talot.

(Post-humanisti voisi tässä kohtaa väittää vastaan ja todeta, että tämä on hyvin ihmiskeskeinen näkökulma, ja niinhän se tietysti onkin).

Kirjastoesseet -esitys on osa tutkimustani ja yritin etsiä jonkinlaista kuvittelun teoriaa.

(Tai ehkä etsiä on turhan aktiivinen sana, ennemminkin toivoin, että kuvittelun teoria jotenkin ilmestyisi minulle, tulisi vastaan ikään kuin ohimennen, koska niinhän asiat usein tulevat.)

(Ja se tuli!)

Joulukuussa olin erityisen innoissani Kirsti Lempiäisen pitämästä luennosta, jossa hän puhui feministisen pedagogiikan etiikasta ja mainitsi yhtenä keinona kuvittelun, kysyen mitä se voisi tarkoittaa opetuksessa. 

”-Kuvittelu (kuvattelu): pyritään kuulemaan, tuntemaan, näkemään

asioita, joita ei ole kuultu, tunnettu, nähty

-pyritään tuomaan esiin

(asioiden, ihmisten väliset) kiinnikkeet ja suhteet, joille ei ole aiemmin

annettu merkitystä

-utooppinen halu: halutaan luoda uudenlainen/toisenlainen

tulevaisuus joka pohjaa uudenlaiseen/toisenlaiseen menneisyyteen ” 

(Lempiäinen 2017)

(Post-humanistikin nyökkää.)

Minusta Lempiäinen tiivisti hienosti kuvittelun yhteiskunnallisen ulottuvuuden, paitsi pedagogisena keinona, myös muutoksen mahdollistajana.

Lähetin Kirstille myöhemmin sähköpostia ja kysyin, mistä voisin lukea lisää aiheeseen liittyen. Lempiäinen suositteli Päivi Mehtosen kanssa kirjoittamaansa artikkelia ”Tutkimuksen lupaukset” sekä jo luennollaan viittaamaansa Clare Hemmingsin kirjaa Considering Emma Goldman. Luin nämä, tilasin Clare Hemmingsin toisen kirjan Why Stories Matter? kirjastoon ja päädyin kuuntelemaan podcastia, jossa haastateltiin Hemmingsia. 

Lempiäisen ja Mehtosen artikkelin luettuani ajattelin tutkimuksen utooppisuutta, tutkimusta kuvitteluna ja mahdollisuutena. Hemmingsin jälkeen pohdin erityisesti hänen ajatustaan historiankirjoituksesta; kun pystyy luomaan historiaa ja uudelleen kirjoittamaan sitä, se tarkoittaa, että luo samalla tulevaisuutta (esimerkiksi kirjoittamalla marginaalisina pidettyjen yhteisöjen historiaa, luo niille samalla tulevaisuutta). Hieno ajatus ajasta ja historian ja tulevaisuuden yhteen kietoutuneisuudesta, mutta myös niistä narratiiveista, joita kirjoitamme ja jotka määrittävät (ja mahdollistavat) meidät (ja tulevaisuuden narratiivit).

Ajatus on kesken. Odotan mihin se seuraavaksi vie.

(Kävin myös uimassa, pesin pyykkiä, laitoin makaronilaatikkoa pojalleni, nukuin päiväunet sohvalla villapeiton alla, keitin teetä, kävin töissä, siis opetin ja kokoustin, yritin kirjoittaa abstraktia tulevaan konferenssiin, lähetin sähköposteja, istuin bussissa ja tulin kotiin, pesin lisää pyykkiä, keitin taas teetä, eli tein kaikkea sitä, mikä on ajattelun ympärillä, ja siis oleellista sille, mutta jää usein näkymättömäksi. Ajattelin myös kaikkea muuta).

Pilvi

 

Gaiman, Neil: “Why our future depends on libraries, reading and daydreaming”, Guardian 13.10. 2013

Lempiäinen, Kirsti: Erot ja etiikka feministisessä pedagogiassa, luento 11.12.2017 Feministisen pedagogian kurssilla

Lempiäinen, Kirsti ja Mehtonen, Päivi: ”Tutkimuksen lupaukset” kirjassa Tutkijan kirja toim. Lempiäinen, Löytty & Kinnunen, Vastapaino 2008

Hemmings Clare: Considering Emma Goldman. Duke Press 2018

https://www.dukeupress.edu/Assets/PubMaterials/978-0-8223-7003-1_601.pdf

Avoimien ovien pedagogiikkaa. Elävät, tuntevat kehot opetustilassa

”Institutions […] involve orientation devices that keep things in place. The affect of such placement could be described as a form of comfort. To be oriented, or to be at home in the world, is also to feel a certain comfort: we might only notice comfort as an affect when we lose it – when we become uncomfortable.” (Ahmed 2006, 134.)

Sara Ahmedin suuntautuneisuutta, kehollista olemista ja toiseutta käsittelevä teos Queer Phenomenology (2006) ei ole pedagogiikan oppikirja vaan fenomenologiaa pervouttamaan pyrkivä teos. Tässä blogitekstissä väitän kuitenkin, että Queer Phenomenologylla ja fenomenologisella suuntauksella on paljon annettavaa feministiselle pedagogiikalle.

Me akateemiselle uralle lähtevät vietämme merkittävän osan ajastamme koulu- ja yliopistoympäristöissä. Tilat jättävät jälkensä kehoihimme suuntautuessaan normatiivisten objektien ympärille. Itsensä oudoksi mieltävä saattaa yrittää piilottaa outoutensa muiden katseilta. Silloin, kun outouden kokemukset eivät vie kokonaan toimintakykyämme, ne voivat kuitenkin toimia tärkeinä ohjenuorina suunnitellessamme feminististä opetusta. Tekeväthän ne meidät opettajina herkemmiksi opetustilassa oleville eletyille, tunteville ruumiille.

Epämukavuus luentosalissa ei ole itselleni vieras asia. Kandi- ja maisteriopintojani väritti usein epämukavuus ja huoli selviämisestäni varsinkin niinä aikoina, kun paniikkihäiriö puski pintaan. Erityisen vaikeita olivat massaluennot, joilla istuminen yhtenä opiskelijana muiden joukossa tuntui joskus täysin mahdottomalta – oli luentojen aihe sitten kuinka mielenkiintoinen tahansa. Itsenäinen opiskelu sujui sen sijaan paremmin: ei tarvinnut pohtia, pettävätkö ruumiini ja mieleni minut ja paljastavatko ne muille opiskelijoille ja opettajalle, etten sovi yliopistomaailmaan.

Olen varma, että edellä kuvailemani, paikoin varsin vahvat ja erittäin selvästi ruumiissa koetut, epämukavuuden tuntemukset kuulostavat tutuilta myös monille muille kurssilaisille, blogin lukijoille, opiskelijoille ja opettajille. Kaikkien kohdalla tuntemusten taustalla ei kuitenkaan ole sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö. Minua luennoilla oleminen pelotti, koska pelkäsin paniikkikohtausta ja itseni ”nolaamista” muiden silmissä, mutta syynä epämukavuuden tuntemuksille luentosalissa voivat olla myös esimerkiksi marginaaliin työnnetty sukupuoli, seksuaalisuus, luokkatausta, ruumiin koko, ihonväri, kieli, ikä ja/tai uskonto.

Kun aloitin jatko-opinnot ja pääsin kokeilemaan opettamista, salin edessä seisominen tuntui toisinaan erittäin vaikealta ja pelkäsin pyörtyväni. Toisinaan taas, kun yleinen vointini oli parempi, huomasin, että opettaminen oli jopa helpompaa kuin luennoille osallistuminen kuulijana. Huomioni oli niin suuntautunut sanomaani, etten ehtinyt tarkkailemaan sydämensykkeitä tai hengitykseni tahtia.

Opetusta suunnitellessani ja opettaessani olin silti herkistynyt ottamaan opiskelijoiden tuntevat ruumiit huomioon ja tarjoamaan heille tilaan levittymistä tukevia apukeinoja: minua itseäni opiskelijana helpotti, jos opettaja jätti luentosalin oven luennon ajaksi auki, koska tällöin hengittäminen tuntui helpommalta ja tilasta (erityisen pahan paniikin iskiessä) poistuminenkin tuntui olemassa olevalta mahdollisuudelta. Opettaessani pyrinkin itse aina jättämään salin oven vähintään raolleen tai jopa kokonaan auki, jos käytävältä ei kantaudu meteliä.

Kehomme lähtöpiste vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten maailma meille avautuu. Minä havainnoin luentotilaa oman kehollisen historiani valossa, sinä omastasi. Pitäkäämme me feministiset opettajat siis dialogi avoinna. Millä eri tavoin sinä pyrit helpottamaan opetustilassa olevien kehollista levittäytymistä ja kotiutumista?

Lähde:

Ahmed, Sara (2006) Queer Phenomenology. Orientations, Objects, Others. Durham: Duke University Press.

Älä lohduta! Barbara Applebaumin resepti muutoksen tukemiseen

Kirjoitin jo ennen joulua lyhyesti kurssikeskusteluun Barbara Applebaumin tuoreesta artikkelista ”Comforting Discomfort as Complicity: White Fragility and the Pursuit of Invulnerability” (Hypatia vol 32, nro 4 Fall 2017). Se vaikutti hirvittävän kiinnostavalta ja tärkeältä joten ajattelin, että tätä blogitekstiä varten voisin perehtyä siihen syvemmin.

Olen kurssilla tainnut puhua joskus siitä, että lukeminen on minulle vaikeaa. On ehkä kuvaavaa, että tämä artikkeli, joka on vaikuttanut aivan älyttömän tärkeältä, on heilunut to do -listan hännänhuippuna koko alkukevään ajan. Se kuvaa ylipäänsä suhdettani uuden tiedon omaksumiseen - pelkään, että kaikki mitä haluaisin sanoa, on jo sanottu ja tämän artikkelin tapauksessa myös sen sisältö kuumotteli. Lakkasin mm. kynnet lukemisen aikana, ihan vain jotta ei tarvitsisi ajatella näitä vaikeita asioita ihan koko aikaa!

Artikkelin pääargumentti kulkee seuraavilla linjoilla: kun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kurssilla puhutaan rodusta ja rotujen välisistä suhteista, usein käy niin, että rodullistetut (people of colour artikkelissa) kurssilaiset kertovat negatiivisista kokemuksistaan ja esimerkiksi kohtaamistaan mikroaggressioista ja valkoiset kurssilaiset taas ahdistuvat ja syyllistyvät tästä. Seurauksena on tilanne, jossa valkoinen opiskelija voi esimerkiksi alkaa itkeä ja syyttää rodullistettua opiskelijaa rasistiksi, tai väittää ettei ole rasisti ja että häntä häiritään tässä tilanteessa. Applebaum kuvaa tilannetta, jossa hän on ollut vierailevana ohjaajana kurssilla, ja tällaisen tilanteen synnyttyä varsinainen opettaja oli nuhdellut häntä valkoisen opiskelijan liian rankasta kohtelusta. Muut valkoiset opiskelijat olivat lohduttaneet elein ja sanoin itkevää valkoista miestä - sen sijaan kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi lohduttaa rodullistettuja opiskelijoita, jotka olivat kertoneet kamalista kokemuksistaan suuttuneeseen sävyyn ja halunneet nostaa esiin kaikkien valkoisten osallistumisen rasistisiin käytäntöihin.

Artikkeli käy tämän jälkeen läpi valkoista haurautta (white fragility), joka manifestoituu näissä tilanteissa. Applebaumin mukaan tämä näennäinen hauraus on itse asiassa haavoittumattomuuden performointia. Applebaum purkaa haavoittumattomuuden ensin Erinn Gilsonia (2011) mukaillen länsimaissa ihannoiduksi tilaksi, jonka vastakohta on haavoittuvuus: heikkous, puolustuskyvyttömyys, riippuvuus, alttius vahingonteolle ja ylipäänsä vaikutuksille, uhrius. Haavoittuvaiset kaipaavat toisten apua ja tukea, kun taas haavoittumattomuus on toimijuutta ja itsenäisyyttä; hallintaa ja herruutta. Gilson huomauttaakin (Applebaumin mukaan), että haavoittumattomuus mahdollistaa sen, ettei oteta huomioon sellaisia olemassaolon aspekteja, jotka ovat meille epäsuotuisia tai epämiellyttäviä. ”As invulnerable, we cannot be affected by what might unsettle us.”

Tässä piilee haavoittuvuuden sisältämä mahdollisuus. Haavoittuvuus, vulnerability, kuten Gilson sen eräässä yhteydessä kirjoittaa, on myös mahdollistaja: sen kautta mahdollistuu altistuminen niin pahoille kuin hyvillekin asioille, niin väkivallalle kuin esimerkiksi rakkaudelle. Haavoittuvuus mahdollistaa avautumisen sille, mikä järkyttää omaa maailmankuvaa, se on siis oppimiselle suotuinen tila. Episteeminen haavoittuvuus tarkoittaa jatkuvaa avoimuutta tuntemattomalle, ja luopumista kuvitelmasta, että itsellä ei olisi mitään opittavaa muilta tai että muut ovat pelkkiä tiedonvälittämisen välineitä. Haavoittuvuuden keskiössä on halu muuttaa ei vain asenteitaan ja uskomuksiaan, vaan itseään. Haavoittuvuutta harjoittamalla ei Applebaumin ja Gilsonin mukaan saavuteta haavoittumattomuutta. Pääpaino on sillä, että ”closurea”, keskustelun päättymistä, asian loppuunkäsittelyä tai vapautumista syyllisyydestä ei tule.

Ikävien tunteiden käsittelyyn lohduttamisen tai strategisen empatian sijaan Applebaum suosittaa kriittistä toivoa (critical hope). Valkoisia ja muuten etuoikeutettuja opiskelijoita voi tukea kehittämään haavoittuvuutta ilman, että keskustelu lopetetaan tai keskitytään syyllisyyden hälventämiseen. Kun saa tietää asioita, joita ei halua tietää, se voi tarkoittaa kriittisen toivon käsitteen kehittäjän Bolerin mukaan ”traagista menetystä”; joutuu esimerkiksi kohtaamaan ikäviä asioita tai oma käsitys itsestä horjuu. Tämän kautta voi kuitenkin saada uuden yhteyden muihin. Kriittinen toivo on lupaus siitä, että epämukavuus on mahdollisuus oppia syvällisesti “ei vain toisesta vaan myös itsestä”. Applebaumin mukaan tämä prosessi voi vahvistaa halua pysyä eikä vain paeta epämukavuudesta, mikä on eräs etuoikeuden muoto. Kriittisen toivon luoman tuen avulla opiskelijat voivat haluta pysyä epämukavuudessa (vs. paeta sitä, mikä on eräs etuoikeuden muoto), sillä epämukavuus voi laajentaa oman käsityskyvyn rajoja.

Halusin kirjoittaa tästä artikkelista, koska koin että näiden asioiden pohtiminen voisi tukea omaa opettajuuttani ja toisaalta myös auttaa käsittelemään rakentavasti omia etuoikeuksiani. Niin se tekikin. Ehkä silti itse saan tästä myös jotain lohtua, hah, vaikka se juuri oli se, mitä haluttiin välttää! - siis juuri tukea siihen, että epävarmuus ja hankala olo liittyen omiin etuoikeuksiin on juuri oikea reaktio ja vie parempaan suuntaan kuin itsensä ulkoistaminen tai syyllisyyden defensiivinen torjuminen. Ehkä myös osaisin tämän artikkelin lukemisen ja sen aikaan saaman reflektion kautta paremmin viedä jotain tuollaista tilannetta kurssille eteenpäin. Ainakin ymmärtäisin, että elämässään jatkuvasti taistelemaan joutuvat ihmiset ovat todellisia uhreja eikä se, joka hetkeksi joutuu miettimään, onko ehkä sittenkään niin hyvä ihminen kuin mitä toivoisi olevansa. 

Artikkelissa oli hieno lainaus Audre Lordelta:

 ‘I speak out of direct and particular anger at an academic conference, and a White woman says, “Tell me how you feel but don’t say it too harshly or I cannot hear you.” But is it my manner that keeps her from hearing, or the threat of a message that her life may change?’ (Lorde 1984/2007, 125)

Tämä elämän muuttuminen jäi vielä mietityttämään. Olin eilen myöhässä liikuntaharrastuksesta ja viime hetkellä porhalsin hakemaan jotain syötävää kahvilasta. Pohdin, kehtaisinko etuilla kauniisti hymyillen muita jonottajia ja perustella, että minulla on hirveä kiire, jotta suoriutuisin hommasta nopeammin. Onko tämä mahdollisuus kauniisti hymyillen kiiruhtaa muiden ohitse itse asiassa rodullinen, luokkasidonnaisiin ”hyviin tapoihin” (kohteliaisuus ja itsevarmuus) ja mahdollisesti miellyttävään ulkonäköön liittyvä etuoikeus? Mistä olen saanut itseluottamuksen vaatia itselleni ja itse aiheutetulle kiireelleni tilaa muiden ohi? Tällä kertaa odotin kiltisti vuoroani - vaikka ei se tätä koko vyyhtiä kyllä ratkaise. Closure, onnellinen loppuratkaisu jää saavuttamatta.