Älä lohduta! Barbara Applebaumin resepti muutoksen tukemiseen

Kirjoitin jo ennen joulua lyhyesti kurssikeskusteluun Barbara Applebaumin tuoreesta artikkelista ”Comforting Discomfort as Complicity: White Fragility and the Pursuit of Invulnerability” (Hypatia vol 32, nro 4 Fall 2017). Se vaikutti hirvittävän kiinnostavalta ja tärkeältä joten ajattelin, että tätä blogitekstiä varten voisin perehtyä siihen syvemmin.

Olen kurssilla tainnut puhua joskus siitä, että lukeminen on minulle vaikeaa. On ehkä kuvaavaa, että tämä artikkeli, joka on vaikuttanut aivan älyttömän tärkeältä, on heilunut to do -listan hännänhuippuna koko alkukevään ajan. Se kuvaa ylipäänsä suhdettani uuden tiedon omaksumiseen - pelkään, että kaikki mitä haluaisin sanoa, on jo sanottu ja tämän artikkelin tapauksessa myös sen sisältö kuumotteli. Lakkasin mm. kynnet lukemisen aikana, ihan vain jotta ei tarvitsisi ajatella näitä vaikeita asioita ihan koko aikaa!

Artikkelin pääargumentti kulkee seuraavilla linjoilla: kun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kurssilla puhutaan rodusta ja rotujen välisistä suhteista, usein käy niin, että rodullistetut (people of colour artikkelissa) kurssilaiset kertovat negatiivisista kokemuksistaan ja esimerkiksi kohtaamistaan mikroaggressioista ja valkoiset kurssilaiset taas ahdistuvat ja syyllistyvät tästä. Seurauksena on tilanne, jossa valkoinen opiskelija voi esimerkiksi alkaa itkeä ja syyttää rodullistettua opiskelijaa rasistiksi, tai väittää ettei ole rasisti ja että häntä häiritään tässä tilanteessa. Applebaum kuvaa tilannetta, jossa hän on ollut vierailevana ohjaajana kurssilla, ja tällaisen tilanteen synnyttyä varsinainen opettaja oli nuhdellut häntä valkoisen opiskelijan liian rankasta kohtelusta. Muut valkoiset opiskelijat olivat lohduttaneet elein ja sanoin itkevää valkoista miestä - sen sijaan kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi lohduttaa rodullistettuja opiskelijoita, jotka olivat kertoneet kamalista kokemuksistaan suuttuneeseen sävyyn ja halunneet nostaa esiin kaikkien valkoisten osallistumisen rasistisiin käytäntöihin.

Artikkeli käy tämän jälkeen läpi valkoista haurautta (white fragility), joka manifestoituu näissä tilanteissa. Applebaumin mukaan tämä näennäinen hauraus on itse asiassa haavoittumattomuuden performointia. Applebaum purkaa haavoittumattomuuden ensin Erinn Gilsonia (2011) mukaillen länsimaissa ihannoiduksi tilaksi, jonka vastakohta on haavoittuvuus: heikkous, puolustuskyvyttömyys, riippuvuus, alttius vahingonteolle ja ylipäänsä vaikutuksille, uhrius. Haavoittuvaiset kaipaavat toisten apua ja tukea, kun taas haavoittumattomuus on toimijuutta ja itsenäisyyttä; hallintaa ja herruutta. Gilson huomauttaakin (Applebaumin mukaan), että haavoittumattomuus mahdollistaa sen, ettei oteta huomioon sellaisia olemassaolon aspekteja, jotka ovat meille epäsuotuisia tai epämiellyttäviä. ”As invulnerable, we cannot be affected by what might unsettle us.”

Tässä piilee haavoittuvuuden sisältämä mahdollisuus. Haavoittuvuus, vulnerability, kuten Gilson sen eräässä yhteydessä kirjoittaa, on myös mahdollistaja: sen kautta mahdollistuu altistuminen niin pahoille kuin hyvillekin asioille, niin väkivallalle kuin esimerkiksi rakkaudelle. Haavoittuvuus mahdollistaa avautumisen sille, mikä järkyttää omaa maailmankuvaa, se on siis oppimiselle suotuinen tila. Episteeminen haavoittuvuus tarkoittaa jatkuvaa avoimuutta tuntemattomalle, ja luopumista kuvitelmasta, että itsellä ei olisi mitään opittavaa muilta tai että muut ovat pelkkiä tiedonvälittämisen välineitä. Haavoittuvuuden keskiössä on halu muuttaa ei vain asenteitaan ja uskomuksiaan, vaan itseään. Haavoittuvuutta harjoittamalla ei Applebaumin ja Gilsonin mukaan saavuteta haavoittumattomuutta. Pääpaino on sillä, että ”closurea”, keskustelun päättymistä, asian loppuunkäsittelyä tai vapautumista syyllisyydestä ei tule.

Ikävien tunteiden käsittelyyn lohduttamisen tai strategisen empatian sijaan Applebaum suosittaa kriittistä toivoa (critical hope). Valkoisia ja muuten etuoikeutettuja opiskelijoita voi tukea kehittämään haavoittuvuutta ilman, että keskustelu lopetetaan tai keskitytään syyllisyyden hälventämiseen. Kun saa tietää asioita, joita ei halua tietää, se voi tarkoittaa kriittisen toivon käsitteen kehittäjän Bolerin mukaan ”traagista menetystä”; joutuu esimerkiksi kohtaamaan ikäviä asioita tai oma käsitys itsestä horjuu. Tämän kautta voi kuitenkin saada uuden yhteyden muihin. Kriittinen toivo on lupaus siitä, että epämukavuus on mahdollisuus oppia syvällisesti “ei vain toisesta vaan myös itsestä”. Applebaumin mukaan tämä prosessi voi vahvistaa halua pysyä eikä vain paeta epämukavuudesta, mikä on eräs etuoikeuden muoto. Kriittisen toivon luoman tuen avulla opiskelijat voivat haluta pysyä epämukavuudessa (vs. paeta sitä, mikä on eräs etuoikeuden muoto), sillä epämukavuus voi laajentaa oman käsityskyvyn rajoja.

Halusin kirjoittaa tästä artikkelista, koska koin että näiden asioiden pohtiminen voisi tukea omaa opettajuuttani ja toisaalta myös auttaa käsittelemään rakentavasti omia etuoikeuksiani. Niin se tekikin. Ehkä silti itse saan tästä myös jotain lohtua, hah, vaikka se juuri oli se, mitä haluttiin välttää! - siis juuri tukea siihen, että epävarmuus ja hankala olo liittyen omiin etuoikeuksiin on juuri oikea reaktio ja vie parempaan suuntaan kuin itsensä ulkoistaminen tai syyllisyyden defensiivinen torjuminen. Ehkä myös osaisin tämän artikkelin lukemisen ja sen aikaan saaman reflektion kautta paremmin viedä jotain tuollaista tilannetta kurssille eteenpäin. Ainakin ymmärtäisin, että elämässään jatkuvasti taistelemaan joutuvat ihmiset ovat todellisia uhreja eikä se, joka hetkeksi joutuu miettimään, onko ehkä sittenkään niin hyvä ihminen kuin mitä toivoisi olevansa. 

Artikkelissa oli hieno lainaus Audre Lordelta:

 ‘I speak out of direct and particular anger at an academic conference, and a White woman says, “Tell me how you feel but don’t say it too harshly or I cannot hear you.” But is it my manner that keeps her from hearing, or the threat of a message that her life may change?’ (Lorde 1984/2007, 125)

Tämä elämän muuttuminen jäi vielä mietityttämään. Olin eilen myöhässä liikuntaharrastuksesta ja viime hetkellä porhalsin hakemaan jotain syötävää kahvilasta. Pohdin, kehtaisinko etuilla kauniisti hymyillen muita jonottajia ja perustella, että minulla on hirveä kiire, jotta suoriutuisin hommasta nopeammin. Onko tämä mahdollisuus kauniisti hymyillen kiiruhtaa muiden ohitse itse asiassa rodullinen, luokkasidonnaisiin ”hyviin tapoihin” (kohteliaisuus ja itsevarmuus) ja mahdollisesti miellyttävään ulkonäköön liittyvä etuoikeus? Mistä olen saanut itseluottamuksen vaatia itselleni ja itse aiheutetulle kiireelleni tilaa muiden ohi? Tällä kertaa odotin kiltisti vuoroani - vaikka ei se tätä koko vyyhtiä kyllä ratkaise. Closure, onnellinen loppuratkaisu jää saavuttamatta.