tiistai 21. marraskuuta 2017

Istua ja ajatella –vai vaan istua?

Otsikko on viittaus Courtney Barnettin mainioon indierock-albumiin Sometimes I Sit and Think, and Sometimes I Just Sit. Tämän postauksen tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä levyarviota vaan pohtia luentosalissa tai työhuoneella istumista.

Kun ensimmäisen kerran kuulin Barnettin albumin nimen, huvituin ja taisin naurahtaa ääneen sen neroutta. Tunnistin itseni sekä ne monet luennot ja seminaarit, joissa opiskelijana vain istuin paikallani ja yritin ajatella, mutta en saanut yhtäkään ajatusta kasaan. Tunnistan saman edelleen väitöskirjatutkimusta tehdessä. Jossain vaiheessa päivää vain istun ja tuijotan tietokoneen näyttöä, mutta en enää pysty muodostamaan järkevää lausetta. Olen viime aikoina käynyt myös paljon konferensseissa ja muissa akateemisissa kokoontumissa, joissa päivä koostuu pääosin, no, istumisesta. Tiedättehän sen tunteen, kun keho alkaa kuin itsestään vääntelehtiä, yrität vaihtaa asentoa epäergonomisella tuolilla istuinluiden pureutuessa kovaa vaneria vasten, käsi hakeutuu huomaamatta kännykkää kohti, aivot alkavat kaivata happea ja haukotuttaa, oli luennon tai esitelmän aihe kuinka kiinnostava tahansa.

Miten istuminen sitten liittyy feministiseen pedagogiikkaan? Feministinen pedagogiikka painottaa ruumiillisuuden merkitystä opetustilanteissa, mutta usein opetus kuitenkin tapahtuu tilojen sanelemasta pakostakin luentosalissa, jossa liikkuminen aiheuttaa auttamatta häiriötä. Oletamme kaikkien opiskelijoiden pystyvän istumaan ja ajattelemaan ikään kuin keho olisi vain kuori terävälle mielelle. Opiskelijat ovat ruumiita pakotettuina istumaan ja ajattelemaan paikallaan, vaikka jokaisen kehossa tapahtuu koko ajan jotain. Yhdellä puutuu jalka, toisella sattuu selkä, kolmannella alkaa olla nälkä ja neljännen kädet hikoavat, koska hän joutuu puhumaan. Kaikki nämä päät pilkottavat pöytien takaa luentosalin eteen, mutta iso osa kropasta pysyy opettajalta näkymättömissä. Pyrimme tukahduttamaan kehomme merkit ja pääsemään niistä yli ollaksemme hyviä tietotyöläisiä ja vähintään näyttämään siltä, että keskitymme.

Jossain vaiheessa ei auta muu kuin lähteä liikkeelle. Olen tässä suhteessa hyvin etuoikeutettu, koska väitöskirjatutkijana saan itse päättää milloin pidän tauon tai edes seison. Kroppani on myös kykenevä seisomaan, jopa juoksemaan, ja pystyn luottamaan siihen mitä kehoni vihjailee. Ajatukseni tarvitsee kehon liikettä toimiakseen ja juokseminen onkin minulle parasta aivotyötä. Kun jalat rullaavat maata vasten, kädet rytmittävät askelta ja keuhkot haukkovat happea tiheämpään tahtiin, alkavat myös tulevan artikkelin luvut loksahdella kohdilleen. Eilen pähkäilin koko työpäivän erään synopsiksen parissa, mutta tuskaisen ruudun tuijottelun ja aloitusyritysten jälkeen synopsis materialisoitui illalla kuntopyörää polkiessa kännykän muistiinpanoihin kuin itsestään. Pointtini on se, että ajattelu ei ole ruumiista erillinen toiminto, vaan ajattelemme kehossamme.

En ehdota luentoja pidettäväksi spinning-salissa –varsin ahdistava ajatus sekin. Opetustilat kuitenkin minimoivat kehon liikkeen täysin. Luentosaleja suunnitellessa tulisi vähintään ottaa huomioon mahdollisuus nousta ylös ja liikkua ilman, että koko rivi kanssaopiskelijoita joutuu samalla nousemaan. Tai miten olisi kävelyseminaari, kuten antiikin Kreikassa?
Tiedostan, että maisteriksi tai tohtoriksi valmistuminen vaatii myös kestäviä istumalihaksia, eikä pelkällä liikunnalla tai kehon liikkeellä vielä kirjoiteta gradua tai artikkelia. Vaikka joskus juoksen ja ajattelen, niin usein myös vain vaan juoksen –ja hyvä niin.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Miten opettaa feministisestä tietämisestä totuuden jälkeisenä aikana?




Viime aikoina mediassa, etenkin sosiaalisessa sellaisessa, ovat vilisseet termit, kuten ”kokemusasiantuntija”, ”totuus” ja ”totuuden jälkeinen aika”. Tuntuu, että on muuttunut täysin hyväksytyksi ohittaa tieteellinen tutkimus ja argumentoida vain omasta kapeasta positiostaan käsin. Sanoma- ja aikakauslehtijuttujen tarinallistuminen on myös vaikuttanut siihen, että uutisjututkin keskittyvät yhä enemmän ihmisten yksilöllisiin kokemuksiin ja niiden ympärille rakennettuihin tarinoihin. Tämä ei ole ongelmatonta, kuten Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -projekti (https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/) osoittaa, vaan tunteita herättäviä kertomuksia ihmisten kokemuksista käytetään hyödyksi muun muassa poliittisiin tarkoitusperiin.

Tätä mediakeskustelua seuratessani olen miettinyt, miten feministisestä tietämisestä voisi puhua ja miten sitä voisi opettaa tänä aikana, kun tiedon kokemuksellisuus ja paikantuneisuus näyttäytyvät jopa liiallisena kokemusasiantuntijuuteen luottamisena ja samalla tiettyjen kokemusten arvottamisena ylitse toisten. 

Ymmärrän feministinen tietämisen ja paikantumisen tarkoittavan oman position ja omien valta-asemien tunnistamista ja reflektointia sen sijaan, että omaa kokemusta tai ”objektiivista” havainnointia pidettäisiin vankkumattomana tiedon lähteenä. Tällainen käsitys tiedosta ja totuudesta paikantuneena ja valta-asemiin kytkeytyneenä olisi äärimmäisen hyödyllinen esimerkiksi silloin, kun yritämme asettua kulttuuristen ”toisten”, kuten marginalisoitujen ihmisryhmien, asemaan tai ymmärtää heidän kokemuksiaan. Esimerkiksi Ruskeat tytöt -blogi (https://www.ruskeattytot.fi/) on viime aikoina nostanut esille sen, miten valkoisuus on edelleen vallitseva kokemus, josta suomalaisessa mediassa kerrotaan – ja mediasisällöt on myös osoitettu valkoiselle väestölle. Myös muille kuin valkoisten kokemuksille on annettava tilaa, jotta pystyisimme yhdessä rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa.

Miten feministit voisivat tällaisessa ajassa ottaa osaa kulttuuriseen keskusteluun ja osoittaa, miten feministinen tietokäsitys voisi auttaa meitä ymmärtämään kulttuurisesti rakentunutta toiseutta? Kun vaikkapa sosiaalisessa mediassa yrittää nostaa esille marginaaliin työnnettyjen, kuten vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tai maahanmuuttajien, kokemuksia, saa helposti niskaansa valtaisan viharyöpyn – ja feministit etenkin leimataan helposti suvakeiksi ja kukkahattutädeiksi.  Tuntuu, että keskustelussa saa olla äärimmäisen tarkkana. Olen itse ollut melko arka osallistumaan keskusteluihin sosiaalisessa mediassa, koska ajattelen, että jos en siinä hetkessä osaa perustella tarpeeksi hyvin, mitä feministinen tietäminen ja paikantuminen tarkoittavat, teen hallaa feminismille tänä aikana, kun feminismiä vastaan hyökätään milloin mistäkin suunnasta.

Entä miten ja millaisin esimerkein opettaa feminististä tietämistä niin kutsuttuna totuuden jälkeisenä aikana? Miten voimme omilla tieteenaloillamme osoittaa myös muille kuin sukupuolentutkimuksen opiskelijoille, että feministinen tietäminen ja paikantuminen ovat tärkeitä tietämisen ja tiedon tuottamisen tapoja – ja että ne eroavat mutu-tuntumasta ja niin kutsutusta kokemusasiantuntijuudesta? 

Kutsun teidät keskustelemaan näistä kysymyksistä ja etsimään vastauksia yhdessä.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Opettaminen, psykopuhe ja uusi uljas yliopisto


Miten toimia (feministisenä) opettajana silloin, kun opiskelija kertoo mielenterveyteen liittyvistä ongelmistaan ja niihin vedoten pyytää lisäaikaa tai muita erityisjärjestelyjä opintojakson suorittamista varten? Entä miten puhua opiskelijoiden kanssa opintoihin liittyvistä suorituspaineista ja vaatimuksista holhoamatta ja yksilöllistämättä ongelmia liikaa? Näitä kysymyksiä olen viime vuosina monet kerrat miettinyt, sillä mielenterveyteen liittyviä yhteydenottoja tulee opettajalle nykyään kaikilla kursseilla, yleensä useampia. Myös opetustilanteissa, etenkin seminaareissa, opiskelijat kertovat stressistään, ajan puutteestaan ja jaksamattomuudestaan. Näyttäisi siltä, että kovat suoriutumisen vaatimukset yhdistettynä epävarmuuteen omien kykyjen ja voimien riittämisestä määrittävät keskeisesti sitä, miten opiskelijat yliopistossa opiskelunsa kokevat. Näin on toki ollut ennenkin, mutta väittäisin, että syyt ovat muuttuneet tai ainakin monipuolistuneet.

Eikä ihme. Opintoaikoja on yliopistoissa lyhennetty ja tutkintoja virtaviivaistettu, julkinen keskustelu toistaa työkokemuksen ja verkostojen hankkimisen tärkeyttä sekä kilpailua ja yrittäjämäistä olemisen tapaa työmarkkinoiden lisäksi koko elämässä. Opiskelijat myös pelkäävät pitkien opiskeluaikojen tekevän heistä vähemmän houkuttelevia potentiaalisten työnantajien silmissä ja ovat ylipäätään huolissaan tulevasta markkina-arvostaan. Yliopistojen huonosti hoidetut organisaatiouudistukset ovat aiheuttaneet paljon turhaa sekaannusta ja epäselvyyttä. Taloudellinen epävarmuuskin kuuluu monen opiskelijan elämään. Tämän lisäksi ja ohessa opiskeluajasta pitäisi pystyä nauttimaan, olla jatkuvasti monella eri osa-alueella suorituskykyinen ja kaiken huipuksi: olla onnellinen.

Strategisesti ajattelevan ja kyvykkään opiskelijuuden ihanteeseen kietoutuu puhe opiskelijoiden mielenterveysongelmien kasvusta sekä velvollisuus paremmin tunnistaa ja  ennaltaehkäistä omia ja kanssaihmisten mielenterveyden oireita. Jos jaksamisessa tapahtuneita muutoksia selitetään totunnaisesti juuri mielenterveyden kysymyksinä, lähdetään ratkaisujakin hakemaan tätä kautta. Saako jatkuva puhe stressistä ja masennuksesta meidät tarkkailemaan itseämme ehkä liikaakin ja tulkitsemaan ohimenevätkin oireilut merkiksi vakavammasta häiriöstä? Pitäisin tärkeänä, ainakin opetustilanteessa, kääntää keskustelua edellä mainitsemiini laajempiin yhteiskunnallisiin ja yliopistopoliittisiin muutoksiin, joihin me sitten yksilötasolla reagoimme esimerkiksi ahdistumalla.


Yksittäisen, mielenterveyden ongelmiin vetoavan, opiskelijan kohdalla olen kokenut velvollisuudekseni antaa kurssitehtävien suorituksiin niin paljon joustoa, kuin se vain suinkin on ollut mahdollista, usein omien aikataulujeni paukkumisen kustannuksella. Olen myös opetustilanteissa pyrkinyt puhumaan kurssisuorituksista tavalla, joka sallisi opiskelijoiden asettaa rimansa vähän matalammallekin. Nämä eivät kuitenkaan pidemmän päälle ole opettajan kannalta kestäviä ratkaisuja, sillä akatemiassa työmäärä ei tule vähenemään vuosien myötä, päinvastoin, ja opetusansiot eivät edelleenkään ole julkaisujen veroinen meriitti. Ajattelen, että jossain määrin opettajan tehtävään kuuluu yhteiskunnallisten ongelmien paikkailu, mutta mihin raja pitäisi vetää?

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...