Kun ensimmäisen kerran kuulin Barnettin albumin nimen, huvituin ja taisin naurahtaa ääneen sen neroutta. Tunnistin itseni sekä ne monet luennot ja seminaarit, joissa opiskelijana vain istuin paikallani ja yritin ajatella, mutta en saanut yhtäkään ajatusta kasaan. Tunnistan saman edelleen väitöskirjatutkimusta tehdessä. Jossain vaiheessa päivää vain istun ja tuijotan tietokoneen näyttöä, mutta en enää pysty muodostamaan järkevää lausetta. Olen viime aikoina käynyt myös paljon konferensseissa ja muissa akateemisissa kokoontumissa, joissa päivä koostuu pääosin, no, istumisesta. Tiedättehän sen tunteen, kun keho alkaa kuin itsestään vääntelehtiä, yrität vaihtaa asentoa epäergonomisella tuolilla istuinluiden pureutuessa kovaa vaneria vasten, käsi hakeutuu huomaamatta kännykkää kohti, aivot alkavat kaivata happea ja haukotuttaa, oli luennon tai esitelmän aihe kuinka kiinnostava tahansa.
Miten istuminen sitten liittyy feministiseen pedagogiikkaan? Feministinen pedagogiikka painottaa ruumiillisuuden merkitystä opetustilanteissa, mutta usein opetus kuitenkin tapahtuu tilojen sanelemasta pakostakin luentosalissa, jossa liikkuminen aiheuttaa auttamatta häiriötä. Oletamme kaikkien opiskelijoiden pystyvän istumaan ja ajattelemaan ikään kuin keho olisi vain kuori terävälle mielelle. Opiskelijat ovat ruumiita pakotettuina istumaan ja ajattelemaan paikallaan, vaikka jokaisen kehossa tapahtuu koko ajan jotain. Yhdellä puutuu jalka, toisella sattuu selkä, kolmannella alkaa olla nälkä ja neljännen kädet hikoavat, koska hän joutuu puhumaan. Kaikki nämä päät pilkottavat pöytien takaa luentosalin eteen, mutta iso osa kropasta pysyy opettajalta näkymättömissä. Pyrimme tukahduttamaan kehomme merkit ja pääsemään niistä yli ollaksemme hyviä tietotyöläisiä ja vähintään näyttämään siltä, että keskitymme.
Jossain vaiheessa ei auta muu kuin lähteä liikkeelle. Olen tässä suhteessa hyvin etuoikeutettu, koska väitöskirjatutkijana saan itse päättää milloin pidän tauon tai edes seison. Kroppani on myös kykenevä seisomaan, jopa juoksemaan, ja pystyn luottamaan siihen mitä kehoni vihjailee. Ajatukseni tarvitsee kehon liikettä toimiakseen ja juokseminen onkin minulle parasta aivotyötä. Kun jalat rullaavat maata vasten, kädet rytmittävät askelta ja keuhkot haukkovat happea tiheämpään tahtiin, alkavat myös tulevan artikkelin luvut loksahdella kohdilleen. Eilen pähkäilin koko työpäivän erään synopsiksen parissa, mutta tuskaisen ruudun tuijottelun ja aloitusyritysten jälkeen synopsis materialisoitui illalla kuntopyörää polkiessa kännykän muistiinpanoihin kuin itsestään. Pointtini on se, että ajattelu ei ole ruumiista erillinen toiminto, vaan ajattelemme kehossamme.
En ehdota luentoja pidettäväksi spinning-salissa –varsin ahdistava ajatus sekin. Opetustilat kuitenkin minimoivat kehon liikkeen täysin. Luentosaleja suunnitellessa tulisi vähintään ottaa huomioon mahdollisuus nousta ylös ja liikkua ilman, että koko rivi kanssaopiskelijoita joutuu samalla nousemaan. Tai miten olisi kävelyseminaari, kuten antiikin Kreikassa?
Tiedostan, että maisteriksi tai tohtoriksi valmistuminen vaatii myös kestäviä istumalihaksia, eikä pelkällä liikunnalla tai kehon liikkeellä vielä kirjoiteta gradua tai artikkelia. Vaikka joskus juoksen ja ajattelen, niin usein myös vain vaan juoksen –ja hyvä niin.