maanantai 22. tammikuuta 2018

Pistetään hösseliksi!


Isabelle Stengersin ja Vinciane Despret’n teoksessa Women Who Make a Fuss: The Unfaithful Daughters of Virginia Woolf (2015) pureudutaan yliopistolla työskentelevien ihmisten erilaisiin tilanteisiin. Olen hyvin eri paikassa tekstien kuvailemien kokemusten ja tilanteiden suhteen, ja sitä kiinnostavampaa onkin, kuinka samastuen niitä kuitenkin luin.

Stengers ja Despret kirjoittavat akateemisista uristaan, etenemisestään, positioistaan – ja sukupuolen merkityksestä kaikessa tässä. Heidän mukaansa ahkeruuden, taitavuuden ja onnekkuuden vyyhti, jolla niin sanotusti onnistunutta uraa rakennetaan, on jatkuvasti kytköksissä sukupuoleen myös tavoilla, jotka eivät ensisijaisesti näyttäydy kokijalleen sukupuoleen liittyvinä kysymyksinä.

Teoksessa pohditaan, kuinka nopeasti mahdolliset työelämässä ja yliopistossa hiertävät vallan rakenteet omaksutaan henkilökohtaisiksi ongelmiksi, kuinka helppoa on löytää se jokin hämärä vika itsestä, kuinka poliittisen tason syrjivät rakenteet niin huomaamatta palautuvat itseen, epävarmuuteen omasta tekemisestä, kelpaamisesta ja mahdollisuuksista. Teoksessa kyseessä on jonkinlainen ”me”, me Virginia Woolfin tyttäret, ”women who make a fuss”. Me, hösseliksi pistäjät, emme ole yksin. Sukupuolittuneen vallan hiertävät rakenteet eivät ole henkilökohtaisia ja henkilöön palautuvia veitseniskuja sydämiin. Ne yhdistävät kokemuksiamme ja juuri senkin vuoksi voimme muuttaa maisemaa, jossa toimimme.

Luen tekstejä hieman hengästyneenä. Määkin haluan pistää hösseliksi! Alas patriarkaatin rajaamat tietämisen tavat, ulos uusliberalistinen yksilömenestyjän eetos, tilaa ja aikaa ihmetellä, tänne näin ja vähän äkkiä!

Feministeihin on kautta aikojen liitetty ajatus kiukkuilusta, jatkuvasta antiteesiin asettumisesta, ilon pilaamisesta. Asetelmassa lie monille feministiksi itsensä nimeäville ihmisille jotain hyvin tuttua: jaksanko taas avata suuni? Jaksanko taas asettua alttiiksi huomauttamieni epäkohtien sivuuttamisesta mielenpahoittamisena ja palautumisesta minuun, uniikisti herkkään lumihiutaleeseen? (Tai, yhtä lailla: miksi on niin hirveän kauhean uskomattoman naurettavaa, jos minulla joskus onkin paha mieli? Jos olen kiukkuinen?)

Teos loi minuun lohtua. ”Meistä” puhuminen on riskialtista ja ongelmallista, ja usein se herättää lähinnä hengenahdistusta siitä, kuka ja millä tavalla tulee tällä kertaa ulossuljetuksi. Luen teoksen kuvaamia kokemuksia ja strategioita kuitenkin toivon linssien läpi. Sellaisia linssejä ei liian usein tule vastaan.

Ajattelen tätä hyvin lyhyttä ajanjaksoa, joka historiallisesti rajaa yliopistokontekstin avautumista muillekin kuin miehille. Tai, oikeammin, ei se kyllä mitenkään passiivisesti avautunut, kyllä sen Virginian tyttäret ihan omin kiukkuisin iloisin voimin avasivat! Täällähän on oltu aika vähän aikaa. Ja näin paljon on myös tapahtunut.

Annan itselleni utopistisen, nostattavan, voimaannuttavan, ihan ihan ihan ihanan luvan hetkeksi sukeltaa toivon ja ilon käytänteisiin: meitä on täällä paljon, me pistämme hösseliksi.

Ja jälkeemme tulevat uudet Virginian kurittomat mukulat, jotka jatkavat tavallaan. 

Juuri tämän jatkuvuuden vuoksi ajattelen hösseliksi pistämisen osuvan myös pedagogiikkaan. Virginian viestikapula liittyy tilanraivaamiseen, mahdollistamiseen, uusien näkökulmien ja opetusmetodien käyttöönottoon, puhetilaan, hierarkkisiin asetelmiin, kohtaamisiin ja sallivuuteen – seikkoihin, jotka resonoivat feministiseen pedagogiikkaan, yliopistokontekstissa mahdollisesti ajoittain kurittomuutena kohdattuun ja kohdeltuun mahdollisuuteen make a fuss. Opettajuuteni kanssa ajoittain hyvin epävarmana aloittelijana innostuin ja ilahduin teoksen jaetuista kokemuksista.

Hösseliksi voi ja saa pistää – ja aionkin pistää jukolauta, heti kun vain luottaisin rahkeisiini niin tehdä. Teos loi toivoa tuon luottamuksen löytämisestä. 
Kirjoittanut: Elli

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Uuden yliopisto-opettajan ennakointia ja kuviteltua ristipainetta

Tätä kirjoittaessani minä en ole vielä tavannut elämäni ensimmäisiä opiskelijoitani, mutta kohtaamiseen on enää muutama päivä. Tämä kirjoitus on kuvitelmaa ja ennakointia. Kirjoitan siitä, millaisessa fiktiivisessä ja kokemuksellisessa välitilassa olen uutena yliopisto-opettajana suhteessa opiskelijoihin ja toisaalta suhteessa instituutioon. Pian kuvitelmani materialisoituvat ja muuttuvat kokemukseksi, joka tuskin vastaa unissa näkemiäni ennustuksia. On kummallista, miten kuvitelmat ja todellisuus silti jatkavat elämäänsä yhtä aikaisesti. Kokemus ei välttämättä pyyhi pois kaikkea ennakkoon ajateltua. Olen siis näkymättömällä, mutta hyvin konkreettiselta tuntuvalla rajalla. Ei epäilystäkään, etten tee ylitystä. Miltä se minusta tuntuu?

Olen liikkeessä kohti uusia kerroksellisuuksia. Opettajuus, väitöskirjatutkijuus, pedagogiikan opiskelijuus ja taiteilijuus… siinä muutama samanaikaisista työ-olemisistani, joihin kaikkiin liittyy välineellinen epämääräisyys ja jatkuva kysyminen. Opiskelijoille edustan yliopiston toimintatapoja, uusia ja vanhoja. Edustan toteutuksia, sitä mitä kursseilla heidän läsnä ollessaan materialisoituu, mikä saa äänen ja mistä syntyy hiljaisuutta. 
Edustan systeemiä, oppiainetta ja asetun opiskelijoiden henkilökohtaisten tulkintojen mukaan jonnekin suhteessa valtaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Opiskelijoille väitöskirjatutkija on (luultavasti) ainakin etuoikeutettu, yleensä heitä vanhempi, akateemisen uran (!) valinnut henkilö, joka väistämättä edustaa yliopistoa. Ehkä uusi opettaja myös kummallisesti ja strategisesti irrottaa itsensä instituution linjasta (ehkäpä myös toimintamalleista), sekä tuntuu elävän harhaisessa minä-irrallisessa tilassa käyttäen kuitenkin valtaa olla liikaa ravistamatta järjestystä.

Yliopistolle olen ainakin opetusresurssi, opettajaksi opettelija, välttämätön toteuttaja ja hierarkisesti vallaton työntekijä, jolla on pienenä velvollisuutena opettaminen. Olen peruskauraa, tulevaisuutta, ja rakennusmateriaalia, jonka täytyy sopeutuessaan todistaa itsensä joka käänteessä.

Itselleni olen hankalasti mihinkään kuuluva, lipsuvasti yliopistolainen ja toisaalta itsenäinen tutkimuksen tekijä ja jatko-opiskelija. Olen entinen nuori opiskelija, joka muistaa melko hyvin millaista oli olla maisterivaiheessa tai kandivaiheessa. Olen väitöskirjan intohimoinen kirjoittaja, joka nyt suhtautuu kriittisestä sekä instituutioon, uusliberalistiseen yliopistoon, sekä opetuskonventioihin. Eli kyseenalaistaa ihan kaiken. Olen loputtoman epävarma siitä, riittääkö mikään. Ja kuitenkaan en ole nyt opiskelija, enkä ole samalla viivalla heidän kanssaan.

Irrallisuuden kokemus suojaa minua uutena opettajana siltä voimattomuuden tunteelta, jota koen suhteessa opetettavaan materiaaliin. Se suojaa myös kritiikiltä, jota uskon kuulevani opetuksesta. Irrallisuus on myös kipeältä tuntuva, jatkuvasti minua hitaasti syövä tunne, joka tuottaa sitoutumattomuutta, mutta myös vastuuttomuutta. Se ei ole suinkaan hedelmällinen tunne opetustilanteessa. Toisaalta se on osa kriittistä paikantumista, jossa mikään ei voi olla jotenkin ’siksi kun se vain on’. Mielestäni irrallisuuden täytyy voida olla osana feminististä ajattelua ja siten myös opettamista.

Ennakoimani ja jo tuntemani ristipaine, syntyy kun paikannun pisteeseen, jossa olen samaan aikaan vallaton toteuttaja kursseilla ja toisaalta olen kriittinen, ajatteluani jatkuvasti kehittävä ja muutoshaluinen opettaja-untuvikko. Lisäksi minulla on hyvin rajallisesti aikaa. Tältä kohtaa on mielekästä kysyä: Onko siirtyminen yliopisto-opettajaksi keskinkertaisuuden, armeliaisuuden ja toteutuksen arvostamisen oppimista? Sitä, että hyväksyy keskeneräisyyden ja samalla kantaa vallan, joka vastuun mukana tulee? Onko se myös 
hierarkioiden jatkamista ja huonojenkin työtapojen hyväksymistä samalla kun itse valtautuu ja epätasa-arvoiset rakenteet alkavat hyödyttää minua? Olenko väistämättä joko osa business as usual –opettajuutta tai kapinoiva akateemikko, joka löytää itsensä nopeasti polun valaisemattomilta laidoilta?

Tämä pohdinta (ja minä sen tuottajana) on institutionaalisen uusliberalistisen yliopiston märkää betonia, joka kohta jämähtää kesken kriittisen virnistyksen.

Sitten onkin jo lounastauko.


maanantai 8. tammikuuta 2018

Feministispedagogisia muistelmia, yliopistosta ja muualta



Kun on puuhannut joko yliopisto-opiskelun tai -opetuksen sekä feministisen pedagogiikan parissa jo melkein neljä vuosikymmentä ja eläkeikään on jäljellä enää kahden käden sormilla laskettava määrä vuosia, pieni nostalgia ehkä sallitaan.  Tässä blogitekstissä hahmottelen varsin subjektiivisesti ja satunnaisesti näiden leikkauspisteitä.

Olen koettanut muistaa, millaista oli yliopisto-opetus 1980-luvun alussa, kun olin fuksi. Vaihtelevasti mielenkiintoista, tietysti aiheesta ja opettajasta riippuen. Opettamisen tapoihin ei erityisemmin kiinnitetty huomiota, oppimateriaaleina olivat kirjat, joskus piirtoheitinkalvot, eikä luennoilla juurikaan aktivoitu ketään. Jos lopuksi tarjottiinkin lyhyt paikka keskustelulle, sen käyttivät yleensä suulaimmat ja rohkeimmat. Sen käyttivät usein miesopiskelijat. Ensimmäinen naistutkimuksen luentosarja järjestettiin Helsingin yliopistossa vuonna 1984, sille kyllä osallistuin.  Maalta tulleelle nuorelle minulle oppimisen tilat sinänsä olivat juhlallisia, hyvä etten niiannut yliopiston päärakennuksen vanhan puolen patsaillekin luennoille mennessäni. 

Opiskelin myös antropologiaa ja sosiologiaa, ja niissä oli kyllä menetelmällistä vaihtelevuutta. Kävimme kenttätyökursseja, opimme haastattelemaan ja havainnoimaan, menimme seuraamaan vaikkapa erilaisia uskonnollisia tilaisuuksia. Varsinaisia projektiopintoja ei ollut. Ryhmätöitä tehtiin vähän ja mikäli sellaisia oli, ryhmässä tekeminen tarkoitti lähinnä tehtävän jakamista tasan ryhmän jäsenten kesken, ei aitoa yhdessä ajattelemista tai luomista. Oppimisessa kiinnitettiin huomiota puhuviin päihin ja kirjoitettuihin teksteihin, filosofia oli tieteistä korkein ja tietämisen malli yleensäkin kovin miehinen.  

Tämän akateemisen maailman rinnalla tutustuin naisliikkeessä feministisen opettamisen ja oppimisen ideoihin. Ne olivat idullaan tiedostamisryhmissä, kasvoivat feministisen terapian piirissä ja muuttuivat pikkuhiljaa käytännöiksi erilaisissa feministisen opettamisen rakenteissa, joiden luomiseen itsekin osallistuin (kuten Avoin Naisten Korkeakoulu). Feministisen oppimisen maailmassa kysyttiin mitä kuuluu ja miltä tuntuu, kierrätettiin kiveä tai pehmoeläintä, ja se jolla oli tämä esine kädessään sai puhua. Siinä maailmassa istuttiin tai lojuttiin patjoilla, hierottiin hartioita, visualisoitiin voiman paikkoja ja puhuttiin tunteista, ruumiillisuudesta, arjesta ja yhteiskunnasta. Siinä maailmassa jokaisen naisen (niin, siihen aikaan vain naisten) kokemus ja elämä oli tärkeää ja myös potentiaalinen tiedon ja oivalluksen lähde.

Feministisen pedagogiikan lisäksi sain 1990-luvulla vaikutteita amerikkalaistaustaisista oppimisen tuulista kuten NLP:stä eli neurolingvistisestä ohjelmoinnista. Tässä hengästyttävän innostuneessa ja leikillisen kepeässä oppimisen maailmassa puhuttiin informaation aistivoimaisuudesta eli sensorisesta tarkkuudesta, jaettiin oppijoita visuaalisiin, auditiivisiin ja kinestettiisiin ja toteutettiin erilaisia positiivisia uskomuksia. Sellaisia kuin ”voit hyvin oppia kun voit hyvin” tai ”osaamisen toive on oppimisen ennuste” tai ”jos jokin ei toimi, tee jotakin muuta”. Myös kiihdytetty oppiminen (accelerated learning) ja edukinesiologia tulivat silloin tutuiksi, ja osaksi omaa aikuiskouluttajan työkalupakkiani. 

Kun sitten vähän myöhemmin palasin yliopistolle palkkatyöhön, ilahduin siitä, että oppimisesta ja opetuksesta alettiin vähitellen puhua uudella kielellä. Ikään kuin nämä erilaiset koulutusmaailmani olisivat pikkuhiljaa tulleet lähemmäs toisiaan. Kun verkko-opetus 2000-luvulla löi itsensä läpi, se synnytti puhetta opettamisesta ja opettajuudesta yleisemminkin. Kun kysyttiin mitä on hyvä yliopistollinen verkko-opetus, ryhdyttiin samalla määrittämään hyvää opetusta ja opettajuutta laajemmin. Syntyi uusia monimuotoisia opettamisen tapoja, joissa oli mukana muutakin kuin puhuvia päitä.  Opettaminen ei enää ollut vain se välttämätön paha, jota tekee se, jolla ei ole tutkimusrahoitusta, vaan  - ainakin ajoittain - aidosti huomion kohteena. 

Yliopistopedagogisen koulutuksen myötä on kiinnitetty uudenlaista huomiota koulutuksen tavoitteisiin ja suunnitteluun, opettajien osaamiseen ja opiskelijoiden oppimiskokemuksiin. Myös tilat ja tilanteet, joissa oppiminen tapahtuu, ovat nousseet keskiöön. Koska tietoa ja oppimista ei ajatella niinkään yksilön toimintana, vaan ihmisten välillä yhdessä tapahtuvana, jaetun asiantuntijuuden prosessina, pyritään luomaan paikkoja, joissa tämä mahdollistuu.  Myös monet toiminnalliset menetelmät, ajoittain myös pelillisyys ja leikki, on tulleet osaksi yliopisto-opetuksen arkea. On syntynyt kansainvälisestikin suuri yliopistolaisten joukko, jotka omasta taustatieteenalastaan ja kotiyliopistostaan riippumatta puhuu samaa universaalia kieltä, ”yliopistopedaa”, ja pyrkii kehittämään nimenomaan opetusta. Tämä on myös se hauska maailma, jossa nyky-yliopistossa on usein eniten innostusta ja optimismia.

Oma paikkani tässä kaikessa on nykyään hallinnon, eli yliopistopalveluiden työntekijän paikka, ei opettajan tai opiskelijan.  Löydän kuitenkin itseni aika usein tilanteista, joissa verkoston koordinoinnin lomassa teen myös opetus- tai koulutustilanteiden fasilitaattorin työtä tavalla tai toisella. Hilma-verkosto on jo 12 vuoden ajan järjestänyt omaa, valtakunnallista feministisen yliopistopedagogiikan koulutustaan.  Fiksut opiskelijat opettavat joka kerta paljon myös meille muille ja kurssin alustajina toimii myös paljon omalla feministisen yliopisto-opettajan urallaan hienosti edenneitä vanhoja FemPeda-kurssilaisia. On etuoikeus ja ilo saada olla mukana tässä kaikessa. 

Hilman FemPeda- koulutus tuo yhteen yleisen yliopistopedagogiikan ja feministisen pedagogiikan kysymyksiä. Nämä muuttuvat sekä osallistujien että ajan ja kontekstin myötä. Pyrimme kuulostelemaan ajankohtaisia tuulia yliopistoissa ja niiden pedagogisissa käytännöissä, vastaamaan osallistujien toiveisiin, säilyttäen ja tuottaen samalla  yhteistä ymmärrystä feministisestä yliopistopedagogiikasta.  Kun aloitimme Hilman ensimmäisen yopedan 2005, ei esimerkiksi transtutkimuksesta puhuttu vielä mitään ja intersektionaalisuuskin teki vasta tuloaan. Yliopistoissa elettiin taloudellisesti helpompaa aikaa ja varsinkin verkossa tapahtuvaan kehittämiseen ja kokeilemiseen tuntui löytyvän resursseja. Hilman peda-kurssien sisältöjen muutos yliopistojen, pedagogiikan, sukupuolentutkimuksen ja feminismin muutoksen peilinä olisikin aika jännittävä tarkastelun tai tutkimuksen kohde. 

Tämä temporaalisen ja kontekstuaalisen jatkumo on minusta kiehtova.  Ikään kuin feminismin aika, jota itse kukin erikseen ja kaikki yhdessä elämme, leikkaisi näissä meidän koulutuksissa sitä yliopiston ja opettamisen aikaa, jossa myös olemme osallisina. Ja keskustelut tuntuvat samanaikaisesti turvallisen tutuilta ja häiritsevän uuden karheilta, niin kuin hyvässä oppimisessa pitääkin.  Päärakennuksen vanhan puolen patsaille en enää niiaa, mutta uusien kysymysten ja tiedon edessä yritän  pysyä nöyränä ja uteliaana. Ja toivon, että feministisen pedagogiikan yhteisöissä aina vallinnut voimaantumisen ja  ilon ilmapiiri  säilyy haastavista ja vaikeista kysymyksistä huolimatta myös nykyisessä yliopistossa ja jatkossakin Hilman FemPeda-kursseilla.

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...