”Kaikki tutkijat haluaisivat tehdä vain tutkimusta.
Opettamisvelvollisuuteen liittyy eritasoista nihkeyttä”, eräs tutkija totesi Helsingin Sanomien haastattelussa
yliopistolla opettamisesta. Kommentin lukiessani huokaisin. Olen aika monesti kuullut opettavilta tutkijoilta, että he opettaminen on pakkopullaa, he
kun haluaisivat vain tutkia. Kiinnostavaa minusta on, että näin sanomalla saattaa
kerätä itselleen omistautuneen tositutkijan auraa.
Tutkijoiden syyt olla pitämättä opetuksesta ovat varmasti
moninaisia. Ajattelen kuitenkin, että puheelle, jossa opetus muodostuu
vastenmieliseksi velvollisuudeksi, on myös rakenteellisia syitä. Yliopistolla opetus
ja tutkimus asettuvat hierarkiaan ja suorastaan dikotomiseen suhteeseen tavalla,
joka ei olisi lainkaan välttämätön. Tässä dikotomiassa opetus on toistavaa,
tutkimus taas uutta luovaa. Opetus on tylsää ja helppoa, siinä missä tutkimus
on mielenkiintoista ja vaativaa. Tutkijan stereotyyppiseen ideaaliin kuuluu olla
yksin suorittava sankari, mutta opetus on väistämättä yhdessä toisten kanssa
tehtävää.
Tästä dikotomisesta jaosta johtuu, että on luvallista,
melkeinpä hienoa, sanoa, ettei pidä opetuksesta. Yliopistotyön jaossa silloin
tulee määrittyneeksi ensisijaisesti tutkijaksi ja vieläpä (syistä, joita en oikein
käsitä) hyväksi tutkijaksi. Ilmeisesti kuva yksinäisestä nerosta tuottaa ajatuksen,
että huono opettaja tai opetusta inhoava olisi todennäköisesti nero. Tästä
ajatuksesta seuraa valitettavasti myös, että hyvä opettaja määrittyy huonommaksi
tutkijaksi. Tämä jako näkyy jännittävällä tavalla jopa Helsingin yliopiston Opettajien
Akatemian kuvauksessa toiminnastaan. Akatemian esitteessä professori Kirsti
Lonka sanoo, että Akatemian vuoksi ”on sallittua olla innostunut opetuksesta”. Samalla
tulee kuvatuksi, että muuten yliopistolla ehkä ei sovi innostua − ehkäpä siksi,
että ei näyttäisi vähemmän tutkijalta.
Opetuksen ja tutkimuksen välinen hierarkia rakentuu jo yliopistolaista
alkaen. Yliopistojen yhdeksi tehtäväksi määritetään ”antaa tutkimukseen
perustuvaa ylintä opetusta”. Tässä määritelmässä, todellakin, tutkimus tulee
ensin ja opetus on tutkimuksen tulosten toistamista. Oma kokemukseni
opettamisesta ei vastaa näin yksinkertaista kuvaa, ja luulen, etten ole yksin kokemusteni
kanssa. Jo opetusta suunnitellessa syntyy usein tutkimuksellisesti
mielenkiintoisia havaintoja. Opetustilanteessa opiskelijat saattavat onnistua kommentoimaan tutkimustani tavalla, joka vie aivan merkittävästi
omaa ajatteluani eteenpäin.
Opetuksen ja tutkimuksen suhteen voikin nähdä toisin. Jos
hylkää ajatuksen tyhjiössä syntyvästä tutkimuksesta ja ajattelee, että tiedettä
tehdään yhdessä toisten ihmisten kanssa yhteisöissä, tutkimus ja opettaminen
alkavat muistuttaa toisiaan. Silloin ei ole selvää, kumpi tulee ensin tai olisi
ensisijaista. Tällainen asenne muuttaa suhtautumista tietoon ja samalla purkaa
opetuksen ja tutkimuksen hierarkiaa.
Riikka Taavetti