Feminististä ohjausta vapaa-ajalla?

Monella on varmaan kokemusta opettamisesta, ohjaamisesta tai ainakin opetuksen ja ohjauksen kohteena olemisesta vapaa-ajalla. Olen pohtinut ohjaamiskohtaamisia tällaisissa tilanteissa vuosien ajan, joskin epäsäännöllisesti ja epäjärjestelmällisesti. Kohtaanko ja tulenko kohdatuksi feministisen pedagogiikan ajattelumallien mukaan? Mitä ne mallit ja ideaalit siinä tapauksessa ovat?

Minulla on omituinen ei-akateeminen harrastus: koirat. Viime vuosina olen harrastanut erityisesti tottelevaisuuskilpailuja ja -koulutusta. Olen osallistunut useisiin seminaareihin, leireille ja valmennuksiin. Muoto on ollut viikoittaisesta itseohjautuvasta valmennusryhmästä ”huippujen” yksilöllisiin ja hintaviin ongelmanratkaisuklinikoihin. Itsekin olen vetänyt koulutuksia: aikoinaan viikoittaista peruskoulutusta, sittemmin lyhytkursseja seuralleni. Vielä hetki sitten olin maajoukkueessa, ja MM-mitalistina sain joitakin koulutuspyyntöjä kotiseuran ulkopuolelta. Muutokset omassa asemassa, erityisesti menestys, saivat minut miettimään feministipedagogia itsessäni ja sen resonointia/resonoimattomuutta muissa. Pohdintoihin liittyy oleellisesti koirankoulutukseen(kin) seuratoiminnan ohelle tullut kaupallinen tarjonta ja sitä seurannut asiakaslähtöisyys.

Kouluttajana koulutuksen sisällöllisiä toiveita on helppo kysyä ja olenkin kysynyt, millaisia aiheita koulutuksilta toivotaan. Onko se kiltin tytön turhaa asiakaspalveluasennetta vapaaehtoisessa toiminnassa? Vai kaupallisen tarjonnan myös seuratoiminnan puolelle mukanaan tuomaa välttämätöntä asiakaslähtöisyyttä? Jos sisältötoiveista kysyminen on helppoa, hankalampaa on kysyä, mitä minulta kouluttajana odotetaan. Puheeksiottamisen sijaan olen mennyt arvelupohjalta ja miettien myös kulloistakin kohderyhmää. Nyt feministisen yliopistopedagogiikan kurssin myötä ymmärrän, että paljon olen myös miettinyt, mihin pedagogisiin ratkaisuihin minulla on varaa[1].

Ajattelen mielelläni oppijan aktiivisesti tietämystään rakentavana toimijana. Oppija on näissä minun kuvaamissani puuhissakin ihminen, joka oppii ohjatusta kouluttamaan koiraansa. Oppijalähtöisyys on avainasemassa, sillä koulutettavan on saman tien sovellettava oppimaansa käytäntöön, yksilölliseen tilanteeseensa.

Mutta haluavatko koulutettavat asettua aktiivisesti pohtimaan omia ongelmiaan kuvaamalla aiempaa opinpolkuaan ja johtamalla vastauksia sieltä itse? Välttämättä he eivät odota tällaista asetelmaa, jossa heitä autetaan oivaltamaan. He saattavat kokea, että kouluttajalla ei ole tarpeeksi tietoa jaettavaksi ja niksejä takataskussa. Siksi hän haluaa laittaa asiakkaan ja ehkä ryhmän muut jäsenet ratkaisemaan pulmiaan. Onko parempi luennoida eläinten kognitiosta ja kilpailusuorituksen teknisestä rakentamisesta ja ilmoittaa, että sinun tapauksessani kokeilemme tätä tapaa? Uskon, että molempi parempi, mutta kulloinkin sopivan tyylin valitseminen on haastavin osuus. Se tuo epävarmuuden tunnetta, sillä tiedostan myös omat rajani aiheessa, joka monien muiden aiheiden tavoin on sellainen, että lopullista totuutta ja oikeaa tapaa tuskin on.

Ovatko muut miettineet vapaa-ajan ohjaustilanteiden (feminististä) pedagogiikkaa? Vai onko feministipedagogin parasta rajata roolinsa yliopistotyön konteksteihin?

/Hanna-Mari

---

[1] Tällä viittaan kurssilla luettuun Melisa Stevanovicin ja Elina Weisteen vuoden 2016 Yliopistopedagogiikka-lehden artikkeliin ”Opettajan valta-asema ja käytetyt opetusmenetelmät: Onko kaikilla varaa samoihin pedagogisiin ratkaisuihin?”