Opettaminen, psykopuhe ja uusi uljas yliopisto

Miten toimia (feministisenä) opettajana silloin, kun opiskelija kertoo mielenterveyteen liittyvistä ongelmistaan ja niihin vedoten pyytää lisäaikaa tai muita erityisjärjestelyjä opintojakson suorittamista varten? Entä miten puhua opiskelijoiden kanssa opintoihin liittyvistä suorituspaineista ja vaatimuksista holhoamatta ja yksilöllistämättä ongelmia liikaa? Näitä kysymyksiä olen viime vuosina monet kerrat miettinyt, sillä mielenterveyteen liittyviä yhteydenottoja tulee opettajalle nykyään kaikilla kursseilla, yleensä useampia. Myös opetustilanteissa, etenkin seminaareissa, opiskelijat kertovat stressistään, ajan puutteestaan ja jaksamattomuudestaan. Näyttäisi siltä, että kovat suoriutumisen vaatimukset yhdistettynä epävarmuuteen omien kykyjen ja voimien riittämisestä määrittävät keskeisesti sitä, miten opiskelijat yliopistossa opiskelunsa kokevat. Näin on toki ollut ennenkin, mutta väittäisin, että syyt ovat muuttuneet tai ainakin monipuolistuneet.

Eikä ihme. Opintoaikoja on yliopistoissa lyhennetty ja tutkintoja virtaviivaistettu, julkinen keskustelu toistaa työkokemuksen ja verkostojen hankkimisen tärkeyttä sekä kilpailua ja yrittäjämäistä olemisen tapaa työmarkkinoiden lisäksi koko elämässä. Opiskelijat myös pelkäävät pitkien opiskeluaikojen tekevän heistä vähemmän houkuttelevia potentiaalisten työnantajien silmissä ja ovat ylipäätään huolissaan tulevasta markkina-arvostaan. Yliopistojen huonosti hoidetut organisaatiouudistukset ovat aiheuttaneet paljon turhaa sekaannusta ja epäselvyyttä. Taloudellinen epävarmuuskin kuuluu monen opiskelijan elämään. Tämän lisäksi ja ohessa opiskeluajasta pitäisi pystyä nauttimaan, olla jatkuvasti monella eri osa-alueella suorituskykyinen ja kaiken huipuksi: olla onnellinen.

Strategisesti ajattelevan ja kyvykkään opiskelijuuden ihanteeseen kietoutuu puhe opiskelijoiden mielenterveysongelmien kasvusta sekä velvollisuus paremmin tunnistaa ja  ennaltaehkäistä omia ja kanssaihmisten mielenterveyden oireita. Jos jaksamisessa tapahtuneita muutoksia selitetään totunnaisesti juuri mielenterveyden kysymyksinä, lähdetään ratkaisujakin hakemaan tätä kautta. Saako jatkuva puhe stressistä ja masennuksesta meidät tarkkailemaan itseämme ehkä liikaakin ja tulkitsemaan ohimenevätkin oireilut merkiksi vakavammasta häiriöstä? Pitäisin tärkeänä, ainakin opetustilanteessa, kääntää keskustelua edellä mainitsemiini laajempiin yhteiskunnallisiin ja yliopistopoliittisiin muutoksiin, joihin me sitten yksilötasolla reagoimme esimerkiksi ahdistumalla.

Yksittäisen, mielenterveyden ongelmiin vetoavan, opiskelijan kohdalla olen kokenut velvollisuudekseni antaa kurssitehtävien suorituksiin niin paljon joustoa, kuin se vain suinkin on ollut mahdollista, usein omien aikataulujeni paukkumisen kustannuksella. Olen myös opetustilanteissa pyrkinyt puhumaan kurssisuorituksista tavalla, joka sallisi opiskelijoiden asettaa rimansa vähän matalammallekin. Nämä eivät kuitenkaan pidemmän päälle ole opettajan kannalta kestäviä ratkaisuja, sillä akatemiassa työmäärä ei tule vähenemään vuosien myötä, päinvastoin, ja opetusansiot eivät edelleenkään ole julkaisujen veroinen meriitti. Ajattelen, että jossain määrin opettajan tehtävään kuuluu yhteiskunnallisten ongelmien paikkailu, mutta mihin raja pitäisi vetää?