maanantai 8. tammikuuta 2018

Feministispedagogisia muistelmia, yliopistosta ja muualta



Kun on puuhannut joko yliopisto-opiskelun tai -opetuksen sekä feministisen pedagogiikan parissa jo melkein neljä vuosikymmentä ja eläkeikään on jäljellä enää kahden käden sormilla laskettava määrä vuosia, pieni nostalgia ehkä sallitaan.  Tässä blogitekstissä hahmottelen varsin subjektiivisesti ja satunnaisesti näiden leikkauspisteitä.

Olen koettanut muistaa, millaista oli yliopisto-opetus 1980-luvun alussa, kun olin fuksi. Vaihtelevasti mielenkiintoista, tietysti aiheesta ja opettajasta riippuen. Opettamisen tapoihin ei erityisemmin kiinnitetty huomiota, oppimateriaaleina olivat kirjat, joskus piirtoheitinkalvot, eikä luennoilla juurikaan aktivoitu ketään. Jos lopuksi tarjottiinkin lyhyt paikka keskustelulle, sen käyttivät yleensä suulaimmat ja rohkeimmat. Sen käyttivät usein miesopiskelijat. Ensimmäinen naistutkimuksen luentosarja järjestettiin Helsingin yliopistossa vuonna 1984, sille kyllä osallistuin.  Maalta tulleelle nuorelle minulle oppimisen tilat sinänsä olivat juhlallisia, hyvä etten niiannut yliopiston päärakennuksen vanhan puolen patsaillekin luennoille mennessäni. 

Opiskelin myös antropologiaa ja sosiologiaa, ja niissä oli kyllä menetelmällistä vaihtelevuutta. Kävimme kenttätyökursseja, opimme haastattelemaan ja havainnoimaan, menimme seuraamaan vaikkapa erilaisia uskonnollisia tilaisuuksia. Varsinaisia projektiopintoja ei ollut. Ryhmätöitä tehtiin vähän ja mikäli sellaisia oli, ryhmässä tekeminen tarkoitti lähinnä tehtävän jakamista tasan ryhmän jäsenten kesken, ei aitoa yhdessä ajattelemista tai luomista. Oppimisessa kiinnitettiin huomiota puhuviin päihin ja kirjoitettuihin teksteihin, filosofia oli tieteistä korkein ja tietämisen malli yleensäkin kovin miehinen.  

Tämän akateemisen maailman rinnalla tutustuin naisliikkeessä feministisen opettamisen ja oppimisen ideoihin. Ne olivat idullaan tiedostamisryhmissä, kasvoivat feministisen terapian piirissä ja muuttuivat pikkuhiljaa käytännöiksi erilaisissa feministisen opettamisen rakenteissa, joiden luomiseen itsekin osallistuin (kuten Avoin Naisten Korkeakoulu). Feministisen oppimisen maailmassa kysyttiin mitä kuuluu ja miltä tuntuu, kierrätettiin kiveä tai pehmoeläintä, ja se jolla oli tämä esine kädessään sai puhua. Siinä maailmassa istuttiin tai lojuttiin patjoilla, hierottiin hartioita, visualisoitiin voiman paikkoja ja puhuttiin tunteista, ruumiillisuudesta, arjesta ja yhteiskunnasta. Siinä maailmassa jokaisen naisen (niin, siihen aikaan vain naisten) kokemus ja elämä oli tärkeää ja myös potentiaalinen tiedon ja oivalluksen lähde.

Feministisen pedagogiikan lisäksi sain 1990-luvulla vaikutteita amerikkalaistaustaisista oppimisen tuulista kuten NLP:stä eli neurolingvistisestä ohjelmoinnista. Tässä hengästyttävän innostuneessa ja leikillisen kepeässä oppimisen maailmassa puhuttiin informaation aistivoimaisuudesta eli sensorisesta tarkkuudesta, jaettiin oppijoita visuaalisiin, auditiivisiin ja kinestettiisiin ja toteutettiin erilaisia positiivisia uskomuksia. Sellaisia kuin ”voit hyvin oppia kun voit hyvin” tai ”osaamisen toive on oppimisen ennuste” tai ”jos jokin ei toimi, tee jotakin muuta”. Myös kiihdytetty oppiminen (accelerated learning) ja edukinesiologia tulivat silloin tutuiksi, ja osaksi omaa aikuiskouluttajan työkalupakkiani. 

Kun sitten vähän myöhemmin palasin yliopistolle palkkatyöhön, ilahduin siitä, että oppimisesta ja opetuksesta alettiin vähitellen puhua uudella kielellä. Ikään kuin nämä erilaiset koulutusmaailmani olisivat pikkuhiljaa tulleet lähemmäs toisiaan. Kun verkko-opetus 2000-luvulla löi itsensä läpi, se synnytti puhetta opettamisesta ja opettajuudesta yleisemminkin. Kun kysyttiin mitä on hyvä yliopistollinen verkko-opetus, ryhdyttiin samalla määrittämään hyvää opetusta ja opettajuutta laajemmin. Syntyi uusia monimuotoisia opettamisen tapoja, joissa oli mukana muutakin kuin puhuvia päitä.  Opettaminen ei enää ollut vain se välttämätön paha, jota tekee se, jolla ei ole tutkimusrahoitusta, vaan  - ainakin ajoittain - aidosti huomion kohteena. 

Yliopistopedagogisen koulutuksen myötä on kiinnitetty uudenlaista huomiota koulutuksen tavoitteisiin ja suunnitteluun, opettajien osaamiseen ja opiskelijoiden oppimiskokemuksiin. Myös tilat ja tilanteet, joissa oppiminen tapahtuu, ovat nousseet keskiöön. Koska tietoa ja oppimista ei ajatella niinkään yksilön toimintana, vaan ihmisten välillä yhdessä tapahtuvana, jaetun asiantuntijuuden prosessina, pyritään luomaan paikkoja, joissa tämä mahdollistuu.  Myös monet toiminnalliset menetelmät, ajoittain myös pelillisyys ja leikki, on tulleet osaksi yliopisto-opetuksen arkea. On syntynyt kansainvälisestikin suuri yliopistolaisten joukko, jotka omasta taustatieteenalastaan ja kotiyliopistostaan riippumatta puhuu samaa universaalia kieltä, ”yliopistopedaa”, ja pyrkii kehittämään nimenomaan opetusta. Tämä on myös se hauska maailma, jossa nyky-yliopistossa on usein eniten innostusta ja optimismia.

Oma paikkani tässä kaikessa on nykyään hallinnon, eli yliopistopalveluiden työntekijän paikka, ei opettajan tai opiskelijan.  Löydän kuitenkin itseni aika usein tilanteista, joissa verkoston koordinoinnin lomassa teen myös opetus- tai koulutustilanteiden fasilitaattorin työtä tavalla tai toisella. Hilma-verkosto on jo 12 vuoden ajan järjestänyt omaa, valtakunnallista feministisen yliopistopedagogiikan koulutustaan.  Fiksut opiskelijat opettavat joka kerta paljon myös meille muille ja kurssin alustajina toimii myös paljon omalla feministisen yliopisto-opettajan urallaan hienosti edenneitä vanhoja FemPeda-kurssilaisia. On etuoikeus ja ilo saada olla mukana tässä kaikessa. 

Hilman FemPeda- koulutus tuo yhteen yleisen yliopistopedagogiikan ja feministisen pedagogiikan kysymyksiä. Nämä muuttuvat sekä osallistujien että ajan ja kontekstin myötä. Pyrimme kuulostelemaan ajankohtaisia tuulia yliopistoissa ja niiden pedagogisissa käytännöissä, vastaamaan osallistujien toiveisiin, säilyttäen ja tuottaen samalla  yhteistä ymmärrystä feministisestä yliopistopedagogiikasta.  Kun aloitimme Hilman ensimmäisen yopedan 2005, ei esimerkiksi transtutkimuksesta puhuttu vielä mitään ja intersektionaalisuuskin teki vasta tuloaan. Yliopistoissa elettiin taloudellisesti helpompaa aikaa ja varsinkin verkossa tapahtuvaan kehittämiseen ja kokeilemiseen tuntui löytyvän resursseja. Hilman peda-kurssien sisältöjen muutos yliopistojen, pedagogiikan, sukupuolentutkimuksen ja feminismin muutoksen peilinä olisikin aika jännittävä tarkastelun tai tutkimuksen kohde. 

Tämä temporaalisen ja kontekstuaalisen jatkumo on minusta kiehtova.  Ikään kuin feminismin aika, jota itse kukin erikseen ja kaikki yhdessä elämme, leikkaisi näissä meidän koulutuksissa sitä yliopiston ja opettamisen aikaa, jossa myös olemme osallisina. Ja keskustelut tuntuvat samanaikaisesti turvallisen tutuilta ja häiritsevän uuden karheilta, niin kuin hyvässä oppimisessa pitääkin.  Päärakennuksen vanhan puolen patsaille en enää niiaa, mutta uusien kysymysten ja tiedon edessä yritän  pysyä nöyränä ja uteliaana. Ja toivon, että feministisen pedagogiikan yhteisöissä aina vallinnut voimaantumisen ja  ilon ilmapiiri  säilyy haastavista ja vaikeista kysymyksistä huolimatta myös nykyisessä yliopistossa ja jatkossakin Hilman FemPeda-kursseilla.

1 kommentti:

  1. Pieni nostalgia sallitaan ja vastaanotetaan ilomielin! Tämä blogiteksti on minusta tosi arvokas juuri tuossa taakse (mutta myös eteenpäin) katsomisen mielessä, ja siinä hienosti yhdistyvät henkilökohtainen ja yleinen. Feminismin aika ja ajat, opettamisen muutokset ja pysyvyydet. Hieno kirjoitus, kiitos Aiska!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...