Kun on puuhannut joko yliopisto-opiskelun tai -opetuksen
sekä feministisen pedagogiikan parissa jo melkein neljä vuosikymmentä ja
eläkeikään on jäljellä enää kahden käden sormilla laskettava määrä vuosia,
pieni nostalgia ehkä sallitaan. Tässä
blogitekstissä hahmottelen varsin subjektiivisesti ja satunnaisesti näiden leikkauspisteitä.
Olen koettanut muistaa, millaista oli yliopisto-opetus
1980-luvun alussa, kun olin fuksi. Vaihtelevasti mielenkiintoista, tietysti
aiheesta ja opettajasta riippuen. Opettamisen tapoihin ei erityisemmin
kiinnitetty huomiota, oppimateriaaleina olivat kirjat, joskus
piirtoheitinkalvot, eikä luennoilla juurikaan aktivoitu ketään. Jos lopuksi
tarjottiinkin lyhyt paikka keskustelulle, sen käyttivät yleensä suulaimmat ja
rohkeimmat. Sen käyttivät usein miesopiskelijat. Ensimmäinen naistutkimuksen
luentosarja järjestettiin Helsingin yliopistossa vuonna 1984, sille kyllä
osallistuin. Maalta tulleelle nuorelle
minulle oppimisen tilat sinänsä olivat juhlallisia, hyvä etten niiannut
yliopiston päärakennuksen vanhan puolen patsaillekin luennoille mennessäni.
Opiskelin myös antropologiaa ja sosiologiaa, ja niissä oli
kyllä menetelmällistä vaihtelevuutta. Kävimme kenttätyökursseja, opimme haastattelemaan
ja havainnoimaan, menimme seuraamaan vaikkapa erilaisia uskonnollisia
tilaisuuksia. Varsinaisia projektiopintoja ei ollut. Ryhmätöitä tehtiin vähän ja
mikäli sellaisia oli, ryhmässä tekeminen tarkoitti lähinnä tehtävän jakamista
tasan ryhmän jäsenten kesken, ei aitoa yhdessä ajattelemista tai luomista. Oppimisessa
kiinnitettiin huomiota puhuviin päihin ja kirjoitettuihin teksteihin, filosofia
oli tieteistä korkein ja tietämisen malli yleensäkin kovin miehinen.
Tämän akateemisen maailman rinnalla tutustuin naisliikkeessä
feministisen opettamisen ja oppimisen ideoihin. Ne olivat idullaan
tiedostamisryhmissä, kasvoivat feministisen terapian piirissä ja muuttuivat
pikkuhiljaa käytännöiksi erilaisissa feministisen opettamisen rakenteissa,
joiden luomiseen itsekin osallistuin (kuten Avoin Naisten Korkeakoulu).
Feministisen oppimisen maailmassa kysyttiin mitä kuuluu ja miltä tuntuu,
kierrätettiin kiveä tai pehmoeläintä, ja se jolla oli tämä esine kädessään sai
puhua. Siinä maailmassa istuttiin tai lojuttiin patjoilla, hierottiin
hartioita, visualisoitiin voiman paikkoja ja puhuttiin tunteista, ruumiillisuudesta,
arjesta ja yhteiskunnasta. Siinä maailmassa jokaisen naisen (niin, siihen
aikaan vain naisten) kokemus ja elämä oli tärkeää ja myös potentiaalinen tiedon
ja oivalluksen lähde.
Feministisen pedagogiikan lisäksi sain 1990-luvulla
vaikutteita amerikkalaistaustaisista oppimisen tuulista kuten NLP:stä eli
neurolingvistisestä ohjelmoinnista. Tässä hengästyttävän innostuneessa ja
leikillisen kepeässä oppimisen maailmassa puhuttiin informaation
aistivoimaisuudesta eli sensorisesta tarkkuudesta, jaettiin oppijoita
visuaalisiin, auditiivisiin ja kinestettiisiin ja toteutettiin erilaisia
positiivisia uskomuksia. Sellaisia kuin ”voit hyvin oppia kun voit hyvin” tai
”osaamisen toive on oppimisen ennuste” tai ”jos jokin ei toimi, tee jotakin
muuta”. Myös kiihdytetty oppiminen (accelerated learning) ja edukinesiologia
tulivat silloin tutuiksi, ja osaksi omaa aikuiskouluttajan työkalupakkiani.
Kun sitten vähän myöhemmin palasin yliopistolle
palkkatyöhön, ilahduin siitä, että oppimisesta ja opetuksesta alettiin
vähitellen puhua uudella kielellä. Ikään kuin nämä erilaiset koulutusmaailmani
olisivat pikkuhiljaa tulleet lähemmäs toisiaan. Kun verkko-opetus 2000-luvulla
löi itsensä läpi, se synnytti puhetta opettamisesta ja opettajuudesta
yleisemminkin. Kun kysyttiin mitä on hyvä yliopistollinen verkko-opetus,
ryhdyttiin samalla määrittämään hyvää opetusta ja opettajuutta laajemmin. Syntyi
uusia monimuotoisia opettamisen tapoja, joissa oli mukana muutakin kuin puhuvia
päitä. Opettaminen ei enää ollut vain se
välttämätön paha, jota tekee se, jolla ei ole tutkimusrahoitusta, vaan - ainakin ajoittain - aidosti huomion
kohteena.
Yliopistopedagogisen koulutuksen myötä on kiinnitetty uudenlaista
huomiota koulutuksen tavoitteisiin ja suunnitteluun, opettajien osaamiseen ja
opiskelijoiden oppimiskokemuksiin. Myös tilat ja tilanteet, joissa oppiminen
tapahtuu, ovat nousseet keskiöön. Koska tietoa ja oppimista ei ajatella
niinkään yksilön toimintana, vaan ihmisten välillä yhdessä tapahtuvana, jaetun
asiantuntijuuden prosessina, pyritään luomaan paikkoja, joissa tämä
mahdollistuu. Myös monet toiminnalliset
menetelmät, ajoittain myös pelillisyys ja leikki, on tulleet osaksi
yliopisto-opetuksen arkea. On syntynyt kansainvälisestikin suuri
yliopistolaisten joukko, jotka omasta taustatieteenalastaan ja
kotiyliopistostaan riippumatta puhuu samaa universaalia kieltä,
”yliopistopedaa”, ja pyrkii kehittämään nimenomaan opetusta. Tämä on myös se hauska maailma, jossa nyky-yliopistossa on usein eniten innostusta ja optimismia.
Oma paikkani tässä kaikessa on nykyään hallinnon, eli
yliopistopalveluiden työntekijän paikka, ei opettajan tai opiskelijan. Löydän kuitenkin itseni aika usein
tilanteista, joissa verkoston koordinoinnin lomassa teen myös opetus- tai
koulutustilanteiden fasilitaattorin työtä tavalla tai toisella. Hilma-verkosto
on jo 12 vuoden ajan järjestänyt omaa, valtakunnallista feministisen
yliopistopedagogiikan koulutustaan. Fiksut
opiskelijat opettavat joka kerta paljon myös meille muille ja kurssin alustajina
toimii myös paljon omalla feministisen yliopisto-opettajan urallaan hienosti
edenneitä vanhoja FemPeda-kurssilaisia. On etuoikeus ja ilo saada olla mukana
tässä kaikessa.
Hilman FemPeda- koulutus tuo yhteen yleisen
yliopistopedagogiikan ja feministisen pedagogiikan kysymyksiä. Nämä muuttuvat
sekä osallistujien että ajan ja kontekstin myötä. Pyrimme kuulostelemaan
ajankohtaisia tuulia yliopistoissa ja niiden pedagogisissa käytännöissä,
vastaamaan osallistujien toiveisiin, säilyttäen ja tuottaen samalla yhteistä ymmärrystä feministisestä yliopistopedagogiikasta. Kun aloitimme Hilman ensimmäisen yopedan 2005,
ei esimerkiksi transtutkimuksesta puhuttu vielä mitään ja
intersektionaalisuuskin teki vasta tuloaan. Yliopistoissa elettiin
taloudellisesti helpompaa aikaa ja varsinkin verkossa tapahtuvaan
kehittämiseen ja kokeilemiseen tuntui löytyvän resursseja. Hilman peda-kurssien
sisältöjen muutos yliopistojen, pedagogiikan, sukupuolentutkimuksen ja
feminismin muutoksen peilinä olisikin aika jännittävä tarkastelun tai tutkimuksen kohde.
Tämä temporaalisen ja kontekstuaalisen jatkumo on minusta
kiehtova. Ikään kuin feminismin aika,
jota itse kukin erikseen ja kaikki yhdessä elämme, leikkaisi näissä meidän
koulutuksissa sitä yliopiston ja opettamisen aikaa, jossa myös olemme
osallisina. Ja keskustelut tuntuvat samanaikaisesti turvallisen tutuilta ja
häiritsevän uuden karheilta, niin kuin hyvässä oppimisessa pitääkin. Päärakennuksen vanhan puolen patsaille en enää
niiaa, mutta uusien kysymysten ja tiedon edessä yritän pysyä nöyränä
ja uteliaana. Ja toivon, että feministisen pedagogiikan yhteisöissä aina vallinnut voimaantumisen ja ilon ilmapiiri säilyy haastavista ja vaikeista kysymyksistä huolimatta myös nykyisessä yliopistossa ja jatkossakin Hilman FemPeda-kursseilla.
Pieni nostalgia sallitaan ja vastaanotetaan ilomielin! Tämä blogiteksti on minusta tosi arvokas juuri tuossa taakse (mutta myös eteenpäin) katsomisen mielessä, ja siinä hienosti yhdistyvät henkilökohtainen ja yleinen. Feminismin aika ja ajat, opettamisen muutokset ja pysyvyydet. Hieno kirjoitus, kiitos Aiska!
VastaaPoista