tiistai 19. syyskuuta 2017

Feminististä ohjausta vapaa-ajalla?

Monella on varmaan kokemusta opettamisesta, ohjaamisesta tai ainakin opetuksen ja ohjauksen kohteena olemisesta vapaa-ajalla. Olen pohtinut ohjaamiskohtaamisia tällaisissa tilanteissa vuosien ajan, joskin epäsäännöllisesti ja epäjärjestelmällisesti. Kohtaanko ja tulenko kohdatuksi feministisen pedagogiikan ajattelumallien mukaan? Mitä ne mallit ja ideaalit siinä tapauksessa ovat?

Minulla on omituinen ei-akateeminen harrastus: koirat. Viime vuosina olen harrastanut erityisesti tottelevaisuuskilpailuja ja -koulutusta. Olen osallistunut useisiin seminaareihin, leireille ja valmennuksiin. Muoto on ollut viikoittaisesta itseohjautuvasta valmennusryhmästä ”huippujen” yksilöllisiin ja hintaviin ongelmanratkaisuklinikoihin. Itsekin olen vetänyt koulutuksia: aikoinaan viikoittaista peruskoulutusta, sittemmin lyhytkursseja seuralleni. Vielä hetki sitten olin maajoukkueessa, ja MM-mitalistina sain joitakin koulutuspyyntöjä kotiseuran ulkopuolelta. Muutokset omassa asemassa, erityisesti menestys, saivat minut miettimään feministipedagogia itsessäni ja sen resonointia/resonoimattomuutta muissa. Pohdintoihin liittyy oleellisesti koirankoulutukseen(kin) seuratoiminnan ohelle tullut kaupallinen tarjonta ja sitä seurannut asiakaslähtöisyys.

Kouluttajana koulutuksen sisällöllisiä toiveita on helppo kysyä ja olenkin kysynyt, millaisia aiheita koulutuksilta toivotaan. Onko se kiltin tytön turhaa asiakaspalveluasennetta vapaaehtoisessa toiminnassa? Vai kaupallisen tarjonnan myös seuratoiminnan puolelle mukanaan tuomaa välttämätöntä asiakaslähtöisyyttä? Jos sisältötoiveista kysyminen on helppoa, hankalampaa on kysyä, mitä minulta kouluttajana odotetaan. Puheeksiottamisen sijaan olen mennyt arvelupohjalta ja miettien myös kulloistakin kohderyhmää. Nyt feministisen yliopistopedagogiikan kurssin myötä ymmärrän, että paljon olen myös miettinyt, mihin pedagogisiin ratkaisuihin minulla on varaa[1].

Ajattelen mielelläni oppijan aktiivisesti tietämystään rakentavana toimijana. Oppija on näissä minun kuvaamissani puuhissakin ihminen, joka oppii ohjatusta kouluttamaan koiraansa. Oppijalähtöisyys on avainasemassa, sillä koulutettavan on saman tien sovellettava oppimaansa käytäntöön, yksilölliseen tilanteeseensa.

Mutta haluavatko koulutettavat asettua aktiivisesti pohtimaan omia ongelmiaan kuvaamalla aiempaa opinpolkuaan ja johtamalla vastauksia sieltä itse? Välttämättä he eivät odota tällaista asetelmaa, jossa heitä autetaan oivaltamaan. He saattavat kokea, että kouluttajalla ei ole tarpeeksi tietoa jaettavaksi ja niksejä takataskussa. Siksi hän haluaa laittaa asiakkaan ja ehkä ryhmän muut jäsenet ratkaisemaan pulmiaan. Onko parempi luennoida eläinten kognitiosta ja kilpailusuorituksen teknisestä rakentamisesta ja ilmoittaa, että sinun tapauksessani kokeilemme tätä tapaa? Uskon, että molempi parempi, mutta kulloinkin sopivan tyylin valitseminen on haastavin osuus. Se tuo epävarmuuden tunnetta, sillä tiedostan myös omat rajani aiheessa, joka monien muiden aiheiden tavoin on sellainen, että lopullista totuutta ja oikeaa tapaa tuskin on.

Ovatko muut miettineet vapaa-ajan ohjaustilanteiden (feminististä) pedagogiikkaa? Vai onko feministipedagogin parasta rajata roolinsa yliopistotyön konteksteihin?

/Hanna-Mari



[1] Tällä viittaan kurssilla luettuun Melisa Stevanovicin ja Elina Weisteen vuoden 2016 Yliopistopedagogiikka-lehden artikkeliin ”Opettajan valta-asema ja käytetyt opetusmenetelmät: Onko kaikilla varaa samoihin pedagogisiin ratkaisuihin?”

6 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta bloggauksesta! Tärkeä aihe ja hyvä kysymys. Mä luulen että on aika vaikea jättää syrjään feministipedagogin rooli missään tilanteessa, jos sellaisen on omaksunut, vaikka toki se on välillä vahvempi ja välillä vähäisempi. Olen itse käyttänyt metaforaa feministipedagogin silmälaseista, joiden läpi sitten katsoo maailmaa aina kerran ne rillit nenälle asetettuaan.

    Kysymys siitä, "haluavatko koulutettavat asettua aktiivisesti pohtimaan omia ongelmiaan kuvaamalla aiempaa opinpolkuaan ja johtamalla vastauksia sieltä itse" on tärkeä, ja voi olla että tälläkin kurssilla ollaan välillä tilanteessa, jossa opiskelijat "eivät odota tällaista asetelmaa, jossa heitä autetaan oivaltamaan" vaan "saattavat kokea, että kouluttajalla ei ole tarpeeksi tietoa jaettavaksi ja niksejä takataskussa. Siksi hän haluaa laittaa asiakkaan ja ehkä ryhmän muut jäsenet ratkaisemaan pulmiaan". Ainakin tama on varmaan se, mikä pelottaa opettajia - he haluavat antaa itsestään mahdollisimman ammattimaisen kuvan, joten he haluavat esitellä tietojaan sen sijaan, että keskityttäisiin ryhmän oppimistarpeisiin. Se on juuri tuota hienosti kuvaamaasi epävarmuutta, joka yritetään peittää ohjelmoimalla esimerkiksi luento minuutti minuutilta - niin, ettei esimerkiksi kysymyksille tai ennalta arvaamattomalle vuorovaikutukselle jää aikaa. Vaikka joskus juuri sellaisina hetkinä syntyy tärkeimpiä oivalluksia ja oikeasti uutta tietoa, ehkä juuri tietämättömyytensä paljastavan opettajan ja oppijoiden vuorovaikutuksessa.

    Haluaisinkin haastaa meitä kaikkia antamaan tilaa näille epävarmuuksille ja ennalta arvaamattomuuksille, vaikka se merkitseekin itsensä peliin panemista enemmän kuin hyvin valmistellun luennon pöpöttäminen hiljaisille kuulijoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon feministi(pedagogi)laseihin!

      Ennalta-arvaamattomuudesta nauttimisessa on kyllä vielä opittavaa! Nimenomaan silloin, kun mukana on jotain esiintymiseen liittyvää vierasta, kuten vaikka joku yksittäinen luento vieraalle yleisölle. Sietäminen jo sujuu :D.

      Poista
  2. Kiitos ajatuksia herättävästä bloggauksesta Hanna-Mari! Kuvailemasi kaltaiset tilanteet on opettajan/kouluttajan näkökulmasta jänniä. Kuten sanot, yhtäältä edelleen ollaan aika kiinni siinä odotuksessa, että opettajan/kouluttajan tulisi jakaa tietämystään ja toisaalta ollaan jo kiinni asiakkuusorientaatiossa. Molemmissa odotukset kohdistuu nimenomaan opettajaan/kouluttajaan. Mielenkiintoista on nähdä, miten nykyisin pinnalla oleva self help -kulttuuri muuttaa suhtautumistamme oppijana olemiseen - vai muuttaako lopulta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Varmaan suoraan kysyttäessä ei kukaan enää sanoisi, että tieto kaadetaan päähän, mutta käytännössä itseohjautuminen on rankkaa, ja vähintäänkin tätä rankkuutta pitäisi kouluttajan osata lieventää, tai tsempata siinä tai jotain.

      Poista
  3. Tosi mielenkiintoinen postaus montelta kantilta! Minäkin nimittäin harrastan koiria. Kahden koirani kanssa olen vuosia käynyt erilaisilla kursseilla ja toisen kanssa sitten vähän tavoitteellisemmin olen harrastanut agilityä, tosin tästä on nyt jokunen vuosi aikaa. Silloinkin olin sukupuolentutkimuksessa töissä ja teemoista kiinnostunut, mutta täytyy sanoa että feministine pedagogiikka ei silloin tai nyt noussut vahvaksi teemaksi kun koiran kanssa touhuamista ajattelee. Sitä kyllä usein mietin, miten koiraharrastus on melko sukupuolittunut siinä, että usein koirakot muodostavat naisoletetusta ja koirasta(an). Vaikka oma miehenikin on koirarakas, niin minä niitä aina vein kursseille ja treeneihin.

    Toiseksi, tämä aihepiiri olisi tutkimuksellisesti mielenkiintoinen, nyt kun posthumanismissa ja fem. mat. teorioiden kautta on alettu pohtimaan paljon myös muita lajeja kuin ihmistä - tai muita lajeja ihmisen rinnalle.

    Terkuin Anna

    VastaaPoista
  4. Kiehtova teksti ja uusi näkökulma! Meidän perheeseen saapui marraskuussa koira, ja minä, leimallisesti ei-koira-ihminen, yritän sopeuttaa ajatteluani ja toimintaani tilanteeseen. Hän on lähtökohtaisesti Rouvan koira, mutta joudun tai saan kyllä osallistua hänen kasvatukseensa, feministisin pedagogisin silmälasein tai ei. Ja tuo viittaus feministisen uusmaterialismin ja postuhumanistisiin teorioihin on kyllä myös kiintoisa - ehkä mä nyt alan ymmärtää Donna Harawaytakin paremmin :)

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...