torstai 28. syyskuuta 2017

Voiko tutkija tykätä opettamisesta?


”Kaikki tutkijat haluaisivat tehdä vain tutkimusta. Opettamisvelvollisuuteen liittyy eritasoista nihkeyttä”, eräs tutkija totesi Helsingin Sanomien haastattelussa yliopistolla opettamisesta. Kommentin lukiessani huokaisin. Olen aika monesti kuullut opettavilta tutkijoilta, että he opettaminen on pakkopullaa, he kun haluaisivat vain tutkia. Kiinnostavaa minusta on, että näin sanomalla saattaa kerätä itselleen omistautuneen tositutkijan auraa.

Tutkijoiden syyt olla pitämättä opetuksesta ovat varmasti moninaisia. Ajattelen kuitenkin, että puheelle, jossa opetus muodostuu vastenmieliseksi velvollisuudeksi, on myös rakenteellisia syitä. Yliopistolla opetus ja tutkimus asettuvat hierarkiaan ja suorastaan dikotomiseen suhteeseen tavalla, joka ei olisi lainkaan välttämätön. Tässä dikotomiassa opetus on toistavaa, tutkimus taas uutta luovaa. Opetus on tylsää ja helppoa, siinä missä tutkimus on mielenkiintoista ja vaativaa. Tutkijan stereotyyppiseen ideaaliin kuuluu olla yksin suorittava sankari, mutta opetus on väistämättä yhdessä toisten kanssa tehtävää.

Tästä dikotomisesta jaosta johtuu, että on luvallista, melkeinpä hienoa, sanoa, ettei pidä opetuksesta. Yliopistotyön jaossa silloin tulee määrittyneeksi ensisijaisesti tutkijaksi ja vieläpä (syistä, joita en oikein käsitä) hyväksi tutkijaksi. Ilmeisesti kuva yksinäisestä nerosta tuottaa ajatuksen, että huono opettaja tai opetusta inhoava olisi todennäköisesti nero. Tästä ajatuksesta seuraa valitettavasti myös, että hyvä opettaja määrittyy huonommaksi tutkijaksi. Tämä jako näkyy jännittävällä tavalla jopa Helsingin yliopiston Opettajien Akatemian kuvauksessa toiminnastaan. Akatemian esitteessä professori Kirsti Lonka sanoo, että Akatemian vuoksi ”on sallittua olla innostunut opetuksesta”. Samalla tulee kuvatuksi, että muuten yliopistolla ehkä ei sovi innostua − ehkäpä siksi, että ei näyttäisi vähemmän tutkijalta. 

Opetuksen ja tutkimuksen välinen hierarkia rakentuu jo yliopistolaista alkaen. Yliopistojen yhdeksi tehtäväksi määritetään ”antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”. Tässä määritelmässä, todellakin, tutkimus tulee ensin ja opetus on tutkimuksen tulosten toistamista. Oma kokemukseni opettamisesta ei vastaa näin yksinkertaista kuvaa, ja luulen, etten ole yksin kokemusteni kanssa. Jo opetusta suunnitellessa syntyy usein tutkimuksellisesti mielenkiintoisia havaintoja. Opetustilanteessa opiskelijat saattavat onnistua kommentoimaan tutkimustani tavalla, joka vie aivan merkittävästi omaa ajatteluani eteenpäin.

Opetuksen ja tutkimuksen suhteen voikin nähdä toisin. Jos hylkää ajatuksen tyhjiössä syntyvästä tutkimuksesta ja ajattelee, että tiedettä tehdään yhdessä toisten ihmisten kanssa yhteisöissä, tutkimus ja opettaminen alkavat muistuttaa toisiaan. Silloin ei ole selvää, kumpi tulee ensin tai olisi ensisijaista. Tällainen asenne muuttaa suhtautumista tietoon ja samalla purkaa opetuksen ja tutkimuksen hierarkiaa.

Riikka Taavetti

8 kommenttia:

  1. Kiitos Riikka! Tää on niiiiin totta mitä sanot. Omaan yliopistopolkuuni on aina kuulunut opetusta, mutta kulloisestakin positiosta (= mikä taho ruokarahat maksaa) riippuen vähän opetusta tai paljon opetusta. Oma kokemukseni on, että silloin kun tutkimukseen ja opetukseen käytettävissä oleva aika on balanssissa, tutkimus hyötyy ja etenee. Vaikka en opettaisikaan suoraan tutkimukseeni liittyvistä asioista, opiskelijat ruokkivat kysymyksillään, keskustelullaan ja oivalluksillaan ajatteluani. Väitän siis, että ilman opetusta tieteellinen ajatteluni olisi hyvin erilaista eikä välttämättä ollenkaan parempaa. Että iso kiitos kaikille niille opiskelijoille, joiden kanssa olen vuosien varrella saanut työskennellä, ja niille/teille, joiden kanssa työskentelen juuri nyt ja tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
  2. Hei Riikka, kiitos hienosta tekstistäsi! Tutkimuksen ja opetuksen dikotomiaa on tosiaankin hyvä purkaa - eivät ne ole irrallisia! Sinä teet sen tosi ansiokkaasti tuomalla esille noita rakenteellisia syitä.

    VastaaPoista
  3. Moi Riikka,
    Kiitos kun valotit tuota dikotomiaa yliopiston hierarkian tuloksena.
    Itse muotoilisin, että miksi opettaminen on minulle ajatuksena haasteellinen ja jännittävä (joskaan ei mahdoton) johtuu siitä, että olen ajatellut tutkimisen jatkuvan epävarmuuden paikkana. Opettaminen taas on näyttäytynyt minulle jonkinlaisena väkinäisen stabiilin tiedon kohtana ja olen kuvitellut, että siihen en pysty... Tänä vuonna olen onneksi saanut jo paljon impulsseja ajatella toisin opettamisesta ja uskaltanut luottaa enemmän omaan osaamiseeni sekä toisaalta purkaa opettajan täydellisyysodotuksia.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista! Tämä teksti syntyi oikeastaan ekassa lähitapaamisessa käydystä keskustelusta. Eli selvästi FemPeda tukee hierarkioiden purkamista (-:

    Facebook-seinälläni yksi tutkijakaveri sanoi, että yksi rakenne, joka tekee opettamisesta ikävää, on että sen mukana tulee usein myös paljon kaikkia hallintovelvoitteita. Silloin opetuksesta voi tulla raskas velvollisuus – samoin käy tietysti, jos opetusta on aivan liikaa. Hannan tavoin siis toivoisin mahdollisuutta hyvään opetuksen ja tutkimuksen balanssiin.

    Astridin kanssa olen samaa mieltä epävarmuudesta. Ainakin itse haluaisin pystyä välittämään opiskelijoille tiedon rajallisuutta, suhteellisuutta ja tutkimuksen koko ajan muuttuvaa luonnetta, mutta en tiedä miten hyvin siinä onnistun. Se on aika vaativa tehtävä, koska epävarmuutta korostaessaan saattaa välittää kuvaa omasta osaamattomuudesaan. Opiskelijoilla saattaa olla (ymmärrettävästi) myös tarvetta varmalle tiedolle ja jatkuva epävarmuus voi turhauttaa.

    VastaaPoista
  5. Tosi kiinnostavaa keskustelua! Sen korostaminen, mitä ei tiedä tai ei osaa on tietysti kovin luonnollista, kun ajatellaan akateemista kulttuuriamme. Saman keskustelu- ja kirjoituskulttuurin avoin välittäminen opiskelijoille mahdollisimman varhaisesta vaiheesta asti voisi osaltaan auttaa vääränlaisen epävarmuuden tai jopa epäpätevyyden mielikuvan syntymistä. Ajattelisin, että oman ja kollegoiden tutkimuksen käyttäminen esimerkkinä aina kun mahdollista, tutkimusprosessin avaaminen opiskelijoille ja ylipäätään huomion kiinnittäminen ns. metataitoihin ovat yksi tekijä, jonka avulla voi tuoda esille sitä, että tutkimus on luonteeltaan juurikin rakentuvaa ja suhteellista. Samalla tulee välittäneeksi ajatusta myös siitä, että taidot ja tiedot kehittyvät itse kullakin läpi työuran.

    VastaaPoista
  6. Hei

    Kiitos tekstistä! Dikotomioita tässä asiassa on tosiaan syytä purkaa, ja siinä purkamisessa rinta rinnan soisi kulkevan myös yliopistojen rakenteiden (kriittinen) tarkastelu. Vaikuttaa siltä, että yliopistossa työskeneteleville asetetaan monenlaisia mahdollisuuksia ja samalla paineita suhteessa opetukseen ja tutkimukseen. Minusta tuntuu, että usein yliopisto-opettajille asetetaan paineita tutkia, muttei ehkä niinkään paljon aitoja mahdollisuuksia sille (ajan rahoitukse puute). Tutkijoilla on mahdollisuus opettaa, joskus painekin, mutta usein varsinkin väitöskirjavaiheessa tuntuu, että aikaa ei likene mihinkään muuhun kuin sen kirjan kirjoittamiseen. Se ehkä osaltaan selittää joiden tutkijoiden vastahakoisuutta opettamiselle.

    -Anna

    VastaaPoista
  7. Kiinnostavaa...tässä on ehkä alakohtaisia eroja, itse olen huomannut että tutkijakollegani haaveilevat professuurista/lehtoraatista, kun taas opetustehtävissä olevat haaveilevat tutkimuksen tekemisestä, siitä, että olisi joskus aikaa vähän ajatella.
    Minulla on samantyyppisiä kokemuksia tutkimuksen ja opettamisen yhteensovittamisesta, on antoisaa puhua omasta tutkimuksaiheestaan ja nähdä "toimiiko" joku mitä on ajatellut ja usein vasta opetustilanteessa oikeasti oivaltaa, mitä sitä oiekastaan ajatteleekaan.

    Opettamisen tuntuu minusta aina merkitykselliseltä, se vuorovaikutuksessa oleminen, kun taas tutkimisessa pitää sietää omaa epävarmuuttaan ja haahuiluaan todella paljon.

    VastaaPoista
  8. Päivi Naskali sanoi joskus muinoin että "opettaja on yliopiston nainen", viitaten ei niinkään sukupuoleen sinänsä kuin arvostukseen, eli opettaminen ja opetus on sitä, millä ei ole niin suurta väliä, mutta joka kuitenkin on jonkun hoidettava (kuten monien naisten ns metatyö kodeissa). Luulisin että erilaiset opettamisen palkinnot, Opettajien akatemia jne ovat muuttaneet tätä asetelmaa, mutta ehkä ei sittenkään tarpeeksi. Ja vastakkainasettelu opetuksen ja tutkimuksen välillä on yhtä hedelmätön kuin hallinnon ja akateemisen henkilöstön välillä, imho, kun kaikkien kuitenkin pitäisi toimia samojen tavoitteiden ja yhteisen yliopiston hyväksi, ideaalitapauksessa. Mutta ainahan elämä ei ihan niin mene.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...