Miten opettaa feministisestä tietämisestä totuuden jälkeisenä aikana?

Viime aikoina mediassa, etenkin sosiaalisessa sellaisessa, ovat vilisseet termit, kuten ”kokemusasiantuntija”, ”totuus” ja ”totuuden jälkeinen aika”. Tuntuu, että on muuttunut täysin hyväksytyksi ohittaa tieteellinen tutkimus ja argumentoida vain omasta kapeasta positiostaan käsin. Sanoma- ja aikakauslehtijuttujen tarinallistuminen on myös vaikuttanut siihen, että uutisjututkin keskittyvät yhä enemmän ihmisten yksilöllisiin kokemuksiin ja niiden ympärille rakennettuihin tarinoihin. Tämä ei ole ongelmatonta, kuten Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -projekti (https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/) osoittaa, vaan tunteita herättäviä kertomuksia ihmisten kokemuksista käytetään hyödyksi muun muassa poliittisiin tarkoitusperiin.

Tätä mediakeskustelua seuratessani olen miettinyt, miten feministisestä tietämisestä voisi puhua ja miten sitä voisi opettaa tänä aikana, kun tiedon kokemuksellisuus ja paikantuneisuus näyttäytyvät jopa liiallisena kokemusasiantuntijuuteen luottamisena ja samalla tiettyjen kokemusten arvottamisena ylitse toisten. 

Ymmärrän feministinen tietämisen ja paikantumisen tarkoittavan oman position ja omien valta-asemien tunnistamista ja reflektointia sen sijaan, että omaa kokemusta tai ”objektiivista” havainnointia pidettäisiin vankkumattomana tiedon lähteenä. Tällainen käsitys tiedosta ja totuudesta paikantuneena ja valta-asemiin kytkeytyneenä olisi äärimmäisen hyödyllinen esimerkiksi silloin, kun yritämme asettua kulttuuristen ”toisten”, kuten marginalisoitujen ihmisryhmien, asemaan tai ymmärtää heidän kokemuksiaan. Esimerkiksi Ruskeat tytöt -blogi (https://www.ruskeattytot.fi/) on viime aikoina nostanut esille sen, miten valkoisuus on edelleen vallitseva kokemus, josta suomalaisessa mediassa kerrotaan – ja mediasisällöt on myös osoitettu valkoiselle väestölle. Myös muille kuin valkoisten kokemuksille on annettava tilaa, jotta pystyisimme yhdessä rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa.

Miten feministit voisivat tällaisessa ajassa ottaa osaa kulttuuriseen keskusteluun ja osoittaa, miten feministinen tietokäsitys voisi auttaa meitä ymmärtämään kulttuurisesti rakentunutta toiseutta? Kun vaikkapa sosiaalisessa mediassa yrittää nostaa esille marginaaliin työnnettyjen, kuten vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tai maahanmuuttajien, kokemuksia, saa helposti niskaansa valtaisan viharyöpyn – ja feministit etenkin leimataan helposti suvakeiksi ja kukkahattutädeiksi.  Tuntuu, että keskustelussa saa olla äärimmäisen tarkkana. Olen itse ollut melko arka osallistumaan keskusteluihin sosiaalisessa mediassa, koska ajattelen, että jos en siinä hetkessä osaa perustella tarpeeksi hyvin, mitä feministinen tietäminen ja paikantuminen tarkoittavat, teen hallaa feminismille tänä aikana, kun feminismiä vastaan hyökätään milloin mistäkin suunnasta.

Entä miten ja millaisin esimerkein opettaa feminististä tietämistä niin kutsuttuna totuuden jälkeisenä aikana? Miten voimme omilla tieteenaloillamme osoittaa myös muille kuin sukupuolentutkimuksen opiskelijoille, että feministinen tietäminen ja paikantuminen ovat tärkeitä tietämisen ja tiedon tuottamisen tapoja – ja että ne eroavat mutu-tuntumasta ja niin kutsutusta kokemusasiantuntijuudesta? 

Kutsun teidät keskustelemaan näistä kysymyksistä ja etsimään vastauksia yhdessä.