Pistetään hösseliksi!

Isabelle Stengersin ja Vinciane Despret’n teoksessa Women Who Make a Fuss: The Unfaithful Daughters of Virginia Woolf (2015) pureudutaan yliopistolla työskentelevien ihmisten erilaisiin tilanteisiin. Olen hyvin eri paikassa tekstien kuvailemien kokemusten ja tilanteiden suhteen, ja sitä kiinnostavampaa onkin, kuinka samastuen niitä kuitenkin luin.

Stengers ja Despret kirjoittavat akateemisista uristaan, etenemisestään, positioistaan – ja sukupuolen merkityksestä kaikessa tässä. Heidän mukaansa ahkeruuden, taitavuuden ja onnekkuuden vyyhti, jolla niin sanotusti onnistunutta uraa rakennetaan, on jatkuvasti kytköksissä sukupuoleen myös tavoilla, jotka eivät ensisijaisesti näyttäydy kokijalleen sukupuoleen liittyvinä kysymyksinä.

Teoksessa pohditaan, kuinka nopeasti mahdolliset työelämässä ja yliopistossa hiertävät vallan rakenteet omaksutaan henkilökohtaisiksi ongelmiksi, kuinka helppoa on löytää se jokin hämärä vika itsestä, kuinka poliittisen tason syrjivät rakenteet niin huomaamatta palautuvat itseen, epävarmuuteen omasta tekemisestä, kelpaamisesta ja mahdollisuuksista. Teoksessa kyseessä on jonkinlainen ”me”, me Virginia Woolfin tyttäret, ”women who make a fuss”. Me, hösseliksi pistäjät, emme ole yksin. Sukupuolittuneen vallan hiertävät rakenteet eivät ole henkilökohtaisia ja henkilöön palautuvia veitseniskuja sydämiin. Ne yhdistävät kokemuksiamme ja juuri senkin vuoksi voimme muuttaa maisemaa, jossa toimimme.

Luen tekstejä hieman hengästyneenä. Määkin haluan pistää hösseliksi! Alas patriarkaatin rajaamat tietämisen tavat, ulos uusliberalistinen yksilömenestyjän eetos, tilaa ja aikaa ihmetellä, tänne näin ja vähän äkkiä!

Feministeihin on kautta aikojen liitetty ajatus kiukkuilusta, jatkuvasta antiteesiin asettumisesta, ilon pilaamisesta. Asetelmassa lie monille feministiksi itsensä nimeäville ihmisille jotain hyvin tuttua: jaksanko taas avata suuni? Jaksanko taas asettua alttiiksi huomauttamieni epäkohtien sivuuttamisesta mielenpahoittamisena ja palautumisesta minuun, uniikisti herkkään lumihiutaleeseen? (Tai, yhtä lailla: miksi on niin hirveän kauhean uskomattoman naurettavaa, jos minulla joskus onkin paha mieli? Jos olen kiukkuinen?)

Teos loi minuun lohtua. ”Meistä” puhuminen on riskialtista ja ongelmallista, ja usein se herättää lähinnä hengenahdistusta siitä, kuka ja millä tavalla tulee tällä kertaa ulossuljetuksi. Luen teoksen kuvaamia kokemuksia ja strategioita kuitenkin toivon linssien läpi. Sellaisia linssejä ei liian usein tule vastaan.

Ajattelen tätä hyvin lyhyttä ajanjaksoa, joka historiallisesti rajaa yliopistokontekstin avautumista muillekin kuin miehille. Tai, oikeammin, ei se kyllä mitenkään passiivisesti avautunut, kyllä sen Virginian tyttäret ihan omin kiukkuisin iloisin voimin avasivat! Täällähän on oltu aika vähän aikaa. Ja näin paljon on myös tapahtunut.

Annan itselleni utopistisen, nostattavan, voimaannuttavan, ihan ihan ihan ihanan luvan hetkeksi sukeltaa toivon ja ilon käytänteisiin: meitä on täällä paljon, me pistämme hösseliksi.

Ja jälkeemme tulevat uudet Virginian kurittomat mukulat, jotka jatkavat tavallaan. 

Juuri tämän jatkuvuuden vuoksi ajattelen hösseliksi pistämisen osuvan myös pedagogiikkaan. Virginian viestikapula liittyy tilanraivaamiseen, mahdollistamiseen, uusien näkökulmien ja opetusmetodien käyttöönottoon, puhetilaan, hierarkkisiin asetelmiin, kohtaamisiin ja sallivuuteen – seikkoihin, jotka resonoivat feministiseen pedagogiikkaan, yliopistokontekstissa mahdollisesti ajoittain kurittomuutena kohdattuun ja kohdeltuun mahdollisuuteen make a fuss. Opettajuuteni kanssa ajoittain hyvin epävarmana aloittelijana innostuin ja ilahduin teoksen jaetuista kokemuksista.

Hösseliksi voi ja saa pistää – ja aionkin pistää jukolauta, heti kun vain luottaisin rahkeisiini niin tehdä. Teos loi toivoa tuon luottamuksen löytämisestä. 

Kirjoittanut: Elli