Arvioinnin hankalat normit ja vaivaannuttava valta

Feministisessä pedagogiikassa on yksi keskeinen tavoite on määritellä uudelleen opettajan ja opiskelijan välistä suhdetta. Kriittisen pedagogiikan traditioon nojautuen siinä kyseenalaistetaan opettajan auktoriteetin itsestäänselvyys. Oppimistilanne nähdään moniuloitteisempana vuorovaikutuksena kuin yhdensuuntaisena tiedon siirtämisenä sen hallitsevalta opettajalta tietämättömälle opiskelijalle, jolloin opettajan auktoriteetti ei voi perustua paremmin tietämiseen. Feministisen pedagogiikan traditioissa tavoitellaankin usein jonkinasteista vertaisuutta opettajan ja opiskelijan välillä, jolloin tietoa tuotetaan yhdessä erilaisista lähtökohdista käsin.

Koulutusinstituutioiden sisällä tapahtuvaa opetusta ja oppimista määrittävät kuitenkin feministisen tai kriittisen pedagogiikan ihanteiden lisäksi myös institutionaaliset käytännöt ja normit. Osa näistä käytännöistä tuottaa opettajalle auktoriteettia tavoilla, jotka voivat olla ristiriidassa feministisen pedagogiikan tavoitteiden kanssa. Arviontikäytännöt tuottavat opettajan auktoriteettia erityisen näkyvästi: opettaja päättää, pääseekö opiskelija opinnoissaan eteenpäin ja onko oppiminen ollut laadukasta.

Vaikka arviointi perustuu yhdessä sekä opetussuunnitelmatyössä että kurssien tavoitteiden tasolla sovittuihin kriteereihin, yksittäinen opettaja on se, joka nämä normit opintojaksojen tai -suoritusten päätteeksi toimeenpanee käyttäen näin institutionaalista valtaa. Feministisen pedagogiikan harjoittajissa arviointikäytäntöjen valtasuhde voi saada aikaa vaivaantuneisuutta. Jos kurssin aikana on pyritty rakentamaan vertaisellisempia suhteita opiskelijoiden kanssa ja tuottamaan tietoa dialogisesti, arvosanojen antaminen voi tuoda jo osin puretut valta-asetelmat epämiellyttävällä tavalla uudelleen esiin.

Arvosanojen kautta tapahtuva vallankäyttö on hallinnallista: arviointi on instituutioiden vakiinnuttamaa, persoonatonta mutta päämäärähakuista. Numeeristen arvosanojen antaminen on usein etäännytetty opetustilanteesta hiljaisiksi kirjauksiksi opintorekisteriin, jolloin niiden kautta välittyvä valta näyttäytyy yksisuuntaisena pikemmin kuin suhteessa aktiivisesti muotoutuvana ja neuvoteltavana. Arvosanojen kyseenalaistaminen ja riitauttaminen on mahdollista, mutta silloin ei uhmata vain arvosanan antanutta opettajaa vaan se vaatii koko institutionaalisen hallinnan suhteen kyseenalaistamista.

Feministisestä näkökulmasta tarkasteltuna arviointi voi herättää myös pohtimaan, miten arviointikriteerit on määritelty ja miten erilaiset yhteiskunnalliset hierarkiat asettuvat suhteessa näihin kriteereihin. Tiettyjen kriteerien on arvioitu olevan sukupuolittuneita, ja myös luokkaistuneet itseilmaisun tavat voivat vaikuttaa kriteerien täyttämisessä. Koska valveutuneinkaan opettaja ei voi tiedostaa tai huomioida kaikkia kulttuuristen arvostusten vaikutuksia, arvosanojen antaminen on aina myös kulttuurisesti normittavaa ja ohjaa tietynlaiseen akateemiseen toimijuuteen.

Hyvän arviointikäytännön mukaisesti arviointikriteerien tulee olla läpinäkyviä ja niitä tulee soveltaa eri opiskelijoihin samalla tavalla. Feministiselle opettajalle tämä ei kuitenkaan välttämättä riitä arvosanoihin liittyvien hankaluuksien näkyväksi tekemiseksi ja käsittelemiseksi. Itse olen opetuksessani (yhdessä kollegan kanssa) kokeillut esimerkiksi antaa opiskelijoille itselleen vastuuta ja valtaa arvosanan päättämisestä, kriittisen miestutkimuksen pioneerin Arto Jokisen esimerkin mukaisesti. Queerpedagogiikkaa sisältävällä verkkokurssilla numeerinen itsearviointi koettiin osin hankalaksi, mutta pohdinnat sen ympärillä olivat hedelmällisiä.

Pallon heittäminen opiskelijoille ei kuitenkaan pura kaikkia arviointiin liittyviä valta-asetelmia, vaan voi sen sijaan jopa pystyttää uusia. Hyvän arvosanan itselleen antaminen voi kytkeytyä akateemiseen itsetuntoon ja uskallukseen, jotka ovat niin ikään sukupuolittuneita ja luokkaistuneita ominaisuuksia. Lisäksi jatkuvassa itsearvioinnisssa on uusliberaaliin yksilökeskeisyyteen hyvin sopivia itsekontrollin piirteitä, jotka edellyttävät normien sisäistämistä ja vaikeuttavat niiden haastamista.

Arvioinnin ja itsearvioinnin koetun hankaluuden vuoksi sen ääreen kannattaakin pysähtyä yhdessä opiskelijoiden kanssa ja voisi tehdä siitä osan kriittistä ja feminististä pedagogista prosessia, jossa tuodaan näkyviin koulutusinstituutioiden normittavia rakenteita ja etsitään tapoja haastaa niitä. Arvioinnin ongelmaistamisen kautta voidaan avata keskustelua esimerkiksi siitä, mihin opiskelulla lopulta pyritään, ovatko opettajan ja opiskelijoiden pyrkimykset yhteneväisiä, ja miten ne suhteutuvat institutionaalisiin tai yhteiskunnallisiin koulutustavoitteisiin.

Käytännössä arvioinnin toisintekemisen voisi aloittaa esimerkiksi muokkaamalla opintojakson aluksi arviointikriteerejä uusiksi yhdessä opiskelijoiden kanssa. Jos muokkaamista pohjustaa pohdinnoilla oppimisen perimmäisistä merkityksistä, oppimistavoitteiksi saattaisi valikoitua yksilöllisen suoriutumisen ja henkilökohtaisen kehittymisen lisäksi myös ryhmän yhteisiä tavoitteita tai muita kollektiivisia tai yhteiskunnallisia päämääriä. Miltä kuulostaisi esimerkiksi oppimisen subversiivisuutta ja intersubjektiivisuutta korostava arviointikriteeristö, jonka neuvotteleminen on kiinteä osa oppimisprosessia?

Kirjoittanut: Pieta