Uskaltaako minulle kertoa? Ajatuksia opettajan tunnetyöstä

Törmäsin hetki sitten artikkeliin, jossa oli tutkittu erilaisia sukupuolittuneita odotuksia, joita opiskelijat kohdistivat professoreihin ja yliopisto-opettajiin. Artikkelin mukaan opiskelijoiden suhtautuminen naisopettajiinsa oli toverillisempaa kuin miesopettajiin, ja he myös kertoivat naisopettajille helpommin henkilökohtaisia asioitaan ja olettivat näiden suhtautuvan heihin ymmärtäväisemmin ja sallivammin. Tästä johtuen naisopettajat joutuvat varsinaisen opetustyönsä lisäksi tekemään miesopettajia enemmän tunnetyötä, ja heistä tuntui usein, ettei heidän ammatillisia rajojaan kunnioitettu. Opiskelijat pistäytyivät naisopettajien työhuoneelle keskustelemaan asioistaan sopimatta etukäteen ja olettivat opettajilla olevan aikaa heille milloin vain. Opiskelijat yrittivät myös neuvotella kurssitehtävien palautuspäivistä itselleen sopivampia. Nämä ovat muutamia esimerkkejä, joita artikkeli mainitsee.

Tulokset ovat mielenkiintoisia. Olen itse akateemisen taipaleeni alussa olevana tutkijana ja opettajana yrittänyt feministisen pedagogiikan hengessä kaataa raja-aitoja itseni ja opiskelijoiden välillä ja tehdä itsestäni mahdollisimman helposti lähestyttävän. Olen ajatellut siitä olevan enemmän hyötyä kuin haittaa: opiskelijat uskaltavat avata suunsa opetustilanteessa, kun eivät pelkää auktoriteettini lyttäävän heitä, ja he tulevat helpommin kertomaan minulle, jos heidän henkilökohtaisessa elämässään on tapahtunut asioita, jotka saattavat vaikuttaa kurssisuoritukseen. Olen saanut paljon yhteydenottoja liittyen stressiin, voimien loppumiseen, kiireeseen ja erilaisiin mielenterveyden ongelmiin, mutta myös tavallisiin flunssiin ja vatsatauteihin, jotka ovat kaataneet opiskelijoita sängynpohjalle. Olen samaa mieltä kuin tämän aiemman postauksen kirjoittaja: haluan joustaa ja auttaa opiskelijoita selviytymään kurssista.

Usein tämä joustaminen kuitenkin tarkoittaa, että minä järjestelen omia aikataulujani uudestaan ja hermoilen, kun omalle tutkimukselleni ei tänäänkään ollut tarpeeksi aikaa. Mutta olen ajatellut, että se on minun roolini opettajana. Se edustaa minulle myös pientä vastarintaa tehokkuusajattelun keskellä: saan olla se, joka mahdollistaa toiselle tilan, jossa on mahdollista antaa itselleen aikaa toipua, selvitä suruista ja kerätä voimia eikä silti menettää kaikkea.

Mutta ovatko opiskelijoiden vaatimukset kohtuuttomia, varsinkin jos pyynnöt ja odotukset kohdistuvat enimmäkseen naisopettajiin? Artikkelin tulokset viittaavat samaan rakenteelliseen ongelmaan, joka on näkyvissä muuallakin yhteiskunnassa, ja se ymmärrettävästi voi herättää myös raivoa. Tässä kirjoituksessa eräs yliopisto-opettaja avautuu ärtymyksestään sitä kohtaan, että opiskelijat tulevat hänen vastaanotolleen kirjaimellisesti itkemään huoliaan. "I'm your professor, not your therapist!" Hänen asenteensa tuntuu jyrkältä, mutta kirjoituksessa nousee esille kohta, johon voin samaistua: neuvottomuus sen edessä, mihin oma koulutus ei tarjoa ratkaisuja.

Toivon, että opiskelijat uskaltavat tulla jatkossakin huolineen minun luokseni ja pyytää esseilleen lisäaikaa, jos tarve niin vaatii. En nimittäin halua omalla toiminnallani olla pönkittämässä yliopistoa, jossa opettajaa pitää herroitella ja pelätä. Opettajana edustan yliopiston institutionaalista valtaa: minä päätän siitä, saako opiskelija lisäaikaa, saako hän suoritusmerkinnän ja opintopisteet. Useimmat asiat ovat sovittavissa ja järjesteltävissä, jos opiskelija vain uskaltaa ottaa yhteyttä ja kertoa. 

Opiskelijoiden huolet ja sairaudet vaikuttavat työhömme opettajina, mutta koulutukseemme ei sisälly suoranaisesti mitään, mikä valmentaisi kohtaamaan ne. Se tekee tunnetyöstäkin välillä niin raskaan tuntuista. Opettajan ei tarvitse olla terapeutti, mutta olisiko syytä ottaa tämä osa-alue mukaan yliopistojen pedagogiikkakoulutukseen ja valmentaa kaikkia opettajia, miten astua alas korokkeeltaan lähemmäs opiskelijoita. Se voisi auttaa siihen, etteivät opiskelijat vain katoa kursseilta. Samalla se myös helpottaisi opettajan työtä silloin, kun poissaoloja on aivan liikaa, mutta syy niille on perusteltu.

Hanna E.