Välillä
mietin, miten joku ajatus johtaa toiseen, miten eri ajatusketjut syntyvät. Siitä
ei saa oikein kiinni.
Taannoisessa
esityksessäni Kirjastoesseet #1 ”Norsut
piirretään usein luonnollista kokoaan pienempinä” pohdin mielikuvitusta ja
kuviteltuja tiloja, ja päädyin lainaamaan Neil Gaimania (2013), joka ylistää
kirjastoja ja kuvittelun voimaa ja väittää, että kaikki ympärillämme on ensin
kuviteltu, emme vain usein muista sitä; huone ja esineet ympärillämme, kaupunki
ja sen talot.
(Post-humanisti
voisi tässä kohtaa väittää vastaan ja todeta, että tämä on hyvin ihmiskeskeinen
näkökulma, ja niinhän se tietysti onkin).
Kirjastoesseet
-esitys on osa tutkimustani ja yritin etsiä jonkinlaista kuvittelun teoriaa.
(Tai ehkä etsiä on turhan aktiivinen sana,
ennemminkin toivoin, että kuvittelun teoria jotenkin ilmestyisi minulle, tulisi
vastaan ikään kuin ohimennen, koska niinhän asiat usein tulevat.)
(Ja se tuli!)
Joulukuussa olin
erityisen innoissani Kirsti Lempiäisen pitämästä luennosta, jossa hän puhui
feministisen pedagogiikan etiikasta ja mainitsi yhtenä keinona kuvittelun, kysyen mitä se voisi tarkoittaa opetuksessa.
”-Kuvittelu (kuvattelu): pyritään kuulemaan, tuntemaan, näkemään
asioita, joita ei ole kuultu, tunnettu, nähty
-pyritään tuomaan esiin
(asioiden, ihmisten väliset) kiinnikkeet ja suhteet, joille ei ole aiemmin
annettu merkitystä
-utooppinen halu: halutaan luoda uudenlainen/toisenlainen
tulevaisuus joka pohjaa uudenlaiseen/toisenlaiseen menneisyyteen ”
(Lempiäinen 2017)
(Post-humanistikin nyökkää.)
Minusta
Lempiäinen tiivisti hienosti kuvittelun yhteiskunnallisen ulottuvuuden, paitsi
pedagogisena keinona, myös muutoksen mahdollistajana.
Lähetin
Kirstille myöhemmin sähköpostia ja kysyin, mistä voisin lukea lisää aiheeseen
liittyen. Lempiäinen suositteli Päivi Mehtosen kanssa kirjoittamaansa
artikkelia ”Tutkimuksen lupaukset” sekä jo luennollaan viittaamaansa Clare
Hemmingsin kirjaa Considering Emma
Goldman. Luin nämä, tilasin Clare Hemmingsin toisen kirjan Why Stories Matter? kirjastoon ja
päädyin kuuntelemaan podcastia, jossa haastateltiin Hemmingsia.
Lempiäisen
ja Mehtosen artikkelin luettuani ajattelin tutkimuksen utooppisuutta,
tutkimusta kuvitteluna ja mahdollisuutena. Hemmingsin jälkeen pohdin
erityisesti hänen ajatustaan historiankirjoituksesta; kun pystyy luomaan
historiaa ja uudelleen kirjoittamaan sitä, se tarkoittaa, että luo samalla
tulevaisuutta (esimerkiksi kirjoittamalla marginaalisina pidettyjen yhteisöjen
historiaa, luo niille samalla tulevaisuutta). Hieno ajatus ajasta ja historian
ja tulevaisuuden yhteen kietoutuneisuudesta, mutta myös niistä narratiiveista,
joita kirjoitamme ja jotka määrittävät (ja mahdollistavat) meidät (ja
tulevaisuuden narratiivit).
Ajatus on
kesken. Odotan mihin se seuraavaksi vie.
(Kävin myös uimassa,
pesin pyykkiä, laitoin makaronilaatikkoa pojalleni, nukuin päiväunet sohvalla
villapeiton alla, keitin teetä, kävin töissä, siis opetin ja kokoustin, yritin
kirjoittaa abstraktia tulevaan konferenssiin, lähetin sähköposteja, istuin
bussissa ja tulin kotiin, pesin lisää pyykkiä, keitin taas teetä, eli tein
kaikkea sitä, mikä on ajattelun ympärillä, ja siis oleellista sille, mutta jää usein
näkymättömäksi. Ajattelin myös kaikkea muuta).
Pilvi
Gaiman, Neil: “Why our future depends on libraries, reading and daydreaming”, Guardian
13.10. 2013
Lempiäinen, Kirsti:
Erot ja etiikka feministisessä pedagogiassa, luento 11.12.2017 Feministisen
pedagogian kurssilla
Lempiäinen, Kirsti
ja Mehtonen, Päivi: ”Tutkimuksen lupaukset” kirjassa Tutkijan kirja toim.
Lempiäinen, Löytty & Kinnunen, Vastapaino 2008
Hemmings Clare: Considering Emma Goldman. Duke Press
2018
Kiitos tästä tekstistä :) Tykkäsin kovasti ajatuksesta kuvittelusta metodina ja olin myös lukevinani tekstistä jonkinlaista sattumanvaraisuuden ja ei-johdonmukaisuuden arvostusta ja sen kohtaamista sellaisena kuin se on, erityisesti tuo kohta:
VastaaPoista"Tai ehkä etsiä on turhan aktiivinen sana, ennemminkin toivoin, että kuvittelun teoria jotenkin ilmestyisi minulle, tulisi vastaan ikään kuin ohimennen, koska niinhän asiat usein tulevat.)
(Ja se tuli!)"
Niinhän ne tulevat! Ehkä itselläni oli tarve jollekin sellaiselle, tuntuu tuskalliselta yrittää olla tutkimuksen teossa johdonmukainen, kun lopulta oma arvomaailma ja tietyllä tapaa myös tutkimusmetodit kiinnittyvät enemmän ihmettelyyn, ihmeisiin ja outoihin sattumiin. En tiiä, sen tähän kirjoittamisestakin tulee riittämätön olo, vaikka satunnaisuus on väistämätöntä. En ole kone enkä voi ottaa haltuun täydellisesti kaikkea tutkimusaiheeseeni liittyvää. Ja on tässä tämä koko elämä muutenkin käsillä.
Asioiden kesken oleminen ja kaiken elämässä olevan jatkuva päällekkäisyys, "Ajattelin myös kaikkea muuta." NIINPÄ!
Ai niin, sekin tuli mieleen, että Jyväskylän yliopistossa on muuten Koneen säätiön rahoittama utopia-projekti, jossa tutkitaan utopioita maailman muuttamisen strategioina (kai).
"[T]ein kaikkea sitä, mikä on ajattelun ympärillä, ja siis oleellista sille, mutta jää usein näkymättömäksi." Tää on aivan kertakaikkisen ihana! Tartun tähän kuin pelastusrenkaaseen makaronilaatikko-uimahalli-opetus-kokous-sähköposti-hulabalooni keskellä, johon ei mahdu tutkimuksellisteoreettisen ajatuksen mentävää aukkoa. Kiitos Pilvi!
VastaaPoistaKiitos Pilvi inspiroivasta kirjoituksestasi! Kaiken sekoittuminen, päällekkäisyys, keskeneräisyys - nämä liittyvät tutkimuksen lisäksi myös opetukseen, vaikka sitä miten yrittäisi suunnitella etukäteen. Voisiko sen kääntää jotenkin pedagogiseksi voimavaraksi?
VastaaPoista