keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Hermostuneita pohdintoja luentosalin edestä

Mietiskelen yhä ja edelleen opettajan ruumiillisuutta, tai habitusta, ja sen yhteyttä asiantuntijuuteen ja auktoriteettiin. Sitä miten opettajuutta tehdään.

Ryhmäkeskusteluissamme on myöskin pohdittu sitä miten ja mistä auktoriteetti muodostuu, ja miten paljon siellä luentosalin edessä oikeastaan on tilaa liikkua ennen kuin tulee kyseenalaistaneeksi oman pätevyytensä opiskelijoiden silmissä. Tätä mietiskelin myös ennen viimeisintä luentoani – ja hieman sen aikanakin. 

Omassa habituksessani risteää kai monikin (akateemisia) normeja haastava seikka; lävistykset ja tatuoinnit eivät ole jokapäiväinen näky luentopöntön yksinäisemmällä puolella, ja tyylillisesti näytän muutenkin enemmän opiskelijalta kuin keskivertoluennoitsijalta. Tämän lisäksi olen toki myös näkyvästi, tai ainakin avoimesti, trans, käyttäen usein myös omia kokemuksiani esimerkkeinä käsitellyistä kysymyksistä. Kaikki nämä kytkeytyvät jollain tavoin siihen mikä nähdään uskottavana asiantuntijuutena ja auktoriteettina. Ne myös linkittyvät moniin relevantteihin intersektionaalisiin eroihin; ikään, sukupuoleen, luokkataustaan. Siihen kenellä on varaa ja positio tulla kohdatuksi vain oman alansa objektiivisena asiantuntijana. Näitä mietiskelin samalla kun valitsin kuitenkin sen hieman siistimmän kauluspaidan kotoa lähtiessäni.

En myöskään halunnut vain luennoida koko 90 minuuttia, joten pyrin herättelemään keskustelua opiskelijoiden kanssa. Pyysin heitä muun muassa pohtimaan eri kysymyksiä pienissä ryhmissä ja luennon alussa, tai sen rungoksi, teimme kollektiivisen mind mapin transtutkimukselle relevanteista tai opiskelijoita mietityttävistä termeistä ja käsitteistä. Pyrin siis myös käytökselläni vähentämään luentosalissa vallitsevaa hierarkiaa ja osallistamaan opiskelijoita aiheen pohtimiseen ja tiedon ja kokemusten jakamiseen. Lähestyin luentoa enemmänkin työpajana tai keskusteluna ihmisten kanssa, joilla varmasti on enemmän tietoa tietyistä aiheista kuin itselläni. Tulinko siis nollanneeksi loputkin jäljellä olevasta uskottavuudestani?

Sitten taas eikö ole feministisen pedagogiikan mukaista kyseenalaistaa tapoja, joilla auktoriteettia ja uskottavuutta luodaan? Ja etsiä erilaisia tapoja opettaa? Varsinkin tutkimusalalla, joka nimenomaan pyrkii tekemään näkyväksi ja purkamaan erilaisia valtahierarkioita ja normeja?

Muistan myös itse elävästi ne hetket, jolloin olen nähnyt samaistuttavia ihmisiä luentosalin edessä; olin itse asiassa jo graduni loppuvaiheessa kun istuin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa luentoa jonka piti transmaskuliininen (vieraileva) luennoitsija. Ja muistan myös sen toisen luennoitsijan, jolla oli iso näkyvä tatuointi. Ja kyllä, muistan myös noiden luentojen aiheet ja ajatukset, joita ne herättivät koskien omaa tutkimustani. Nuo hetket ovat nähdäkseni myös tärkeitä niin luentosalissa viihtymisen kuin oppimisenkin kannalta. Joten ehkäpä olin jollekulle salissa se ensimmäinen samaistuttava luennon pitäjä. Ja ehkä sillä oli yhtä paljon merkitystä kuin asioilla, joita käsittelimme? Tai sitten kukaan muu luentosalissa ei edes miettinyt asiaa kuin minä itse. Ehkä pohdiskelen näitä, sillä luentosalin edessä sitä on aivan uudella tavalla katseen alaisena – niin opettajana kuin omassa tapauksessani tietyn ryhmän edustajanakin. Yleensäkin käsittelen epävarmuuden ja epämukavuuden tunteita analysoimalla ne puhki. Tämä selittänee myös uravalintani...

Luca

2 kommenttia:

  1. Kiitos Luca! Nää on ihan kamalan tärkeitä asioita pohtia - että miten tehdään opettajuutta ja mitä kaikkea opetustilanteisiin kantaa mukanaan. Feministisen pedagogiikan alkuaikoina kritisoitiin kovasti sitä, että yliopistomiehet pystyivät olemaan niitä puhuvia päitä, joiden asiantuntijuutta eivät ruumiilliset seikat kyseenalaistaneet. Noh, näin ei tietenkään ole kirjaimellisesti koskaan ollut, mutta ehkä normatiivisen miesruumiillisuuden omaavat on päässy lähimmäksi sitä positiota, jossa 'on varaa'.

    Olen itse viime aikoina pohtinut - ikääntymisen tutkijana ja ikääntyvänä cis-naisena - Leena Kosken ja Silva Tedren esiin tuomaa ikäsidonnaista sukupuolisopimusta ja ajatusta siitä, että ikääntymisen myötä ainakin normatiivisen naisruumiillisuuden omaavat toimijat alkavat saada kiinni asiantuntijuuteen liittyvän toimijuuden välineistä. Siis että ikääntyminen jotenkin helpottais opettajuuden tekemistä ja asiantuntijuuden kyseenalaistumisen pelkoa. En tiiä, osittain homma vois mennä näin, mutta kun mietin sukupuolentutkimuksen kenttää ja vauhtia, jolla keskustelut vaihtuu ja teoretisoinnit kehittyy, niin pikemminkin tulee mieleen, että 'nuori ikä' ois valttia näillä markkinoilla.

    Viite: Koski & Tedre 2009. Naiset yliopistouralla. Ikä ja aika toimijuuden ehtoina. Teoksessa Ojala, Palmu & Saarinen (toim.) Sukupuoli ja toimijuus koulutuksessa. Vastapaino, Tampere.

    VastaaPoista
  2. Lucalle kiitokset täältäkin! Bloggauksessasi tavoitit tosi hienosti sen tavan, jolla mitä henkilökohtaisimmat ja pienimmät (jostakin näkökulmasta - ainakin Hannan mainitseman "miestieteen" vinkkelistä - jopa banaalit) yksityiskohdat lomittuvat ja liittyvät aina isoihin ja rakenteellisiin kysymyksiin. Pedagogisina toimijoina luovimme rakenteissa, mutta myös muokkaamme niitä. Siksi ei - kuten toit esiin - ole ollenkaan banaali kysymys siitä, mitä pukee päällensä opetustilanteeseen, näyttääkö tatuointinsa vai ei. Lisäksi bloggauksessasi oli tosi kiinnostavaa pohdintaa siitä, miten paljon itsestään pitää tai kannattaa tai voi paljastaa, milloin on kyse identiteettipolitiikasta - ja onko se sitten välttämättä paha asia, sehän voi esimerkiksi samastumisen kautta olla hyvinkin voimakas ja voimauttava kokemus.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...