Työskentelen
tutkimustiimissä, joka tekee tutkimusta pääsääntöisesti sensitiivisten teemojen
parissa. Tiimissä tutkitaan muun muassa sukupuolittunutta/sukupuolistunutta
(koulu)väkivaltaa sekä väkivallattomuuden ehtoja ja mahdollisuuksia, sekä sukupuolta ja valtaa lasten ja
nuorten kaverisuhdekulttuureissa. Minä tutkin lasten, nuorten ja nuorten
aikuisten kokemaa yksinäisyyttä. Opetamme myös kaikista näistä teemoista nais-
ja sukupuolentutkimuksen oppiaineessa, sekä pidämme myös luentoja muille
opiskelijaryhmille.
Olen kokenut, että nämä
aiheet ovat erittäin tärkeitä ja innostavia, mutta myös henkisesti raskaita
aiheita tutkia. Jos muistelen väitöskirjaprojektiani jonka aineiston kanssa
olen edelleen tiiviisti tekemisissä, erityisesti aineiston tuottamiseen, mutta
myös analyysiin, ja tuloksista kertomiseen on liittynyt monenlaisia
emotionaalisesti hankalia kohtia. Mainitakseni näistä muuttamia, tutkimushaastatteluja
tehdessäni olin usein aika järkyttynyt haastateltavieni kertomasta ja kokemasta, ja jäin
usein miettimään, olinko osannut lausua oikeat sanat oikeassa kohtaa, osasinko
reagoida sopivalla tavalla, tai jäin pohtimaan, mikä ylipäätään on sopiva tapa
reagoida. Useimmiten koin, että responssini oli jotenkin vaisu. En kuitenkaan
saanut jälkikäteen negatiivista palautetta toiminnastani haastattelutilanteissa
ja lähdin tilanteesta, eli useimmiten haastateltavan kotoa, hyvin ja myöskin
kiitollisin mielin. Minulle myös jäi se tunne, että haastattelu oli sujunut
haastateltavankin mielestä mukavasti. Siinä suhteessa ajattelen, että ehkä
tilanteet sujuivat vähintäänkin kelvollisesti.
Näihin haastattelutunnelmiin
olen vuosien saatossa palannut säännöllisin väliajoin tutkimustyötä tehdessäni.
Viimeisimpänä mielessäni on tilanne paria päivää ennen väitöstilaisuutta. Harjoittelin
väitöstilaisuuteni lektiota parin kollegan kuunnellessa väitössalissa ja ääneni
murtui, kun kerroin haastatteluprosessista. Tulimme kaikki siihen
lopputulokseen, että olisi parempi, että en väitöstilaisuuden alussa joutuisi
tunnemyrskyyn, ja pohdimme yhdessä keinoja, joilla tältä välttyisin. Ehkä se
oli ihan oikea taktiikka siinä kohtaa.
Entä sitten
luentotilanteet tällaisten aiheiden parissa? Aihe saa kuulijat helposti keskittymään
ja kuuntelemaan. Keskustelua syntyy helposti. Yllätyksekseni usein luennoilla
olevat kertovat välillä hyvin omakohtaisiakin kokemuksia yksinäisyydestään ja
ehkä vieläkin enemmän kokemastaan kouluväkivallasta. Omista parisuhdeongelmistakin on
keskusteltu. Taas olen siinä tilanteessa, että pohdin, miten on syytä opettajana
ja tutkijana reagoida, miten kommentoin, mitä vastaan? Emme ole kahdestaan
salissa, vaan meitä on siellä pari- kolmekymmentä. Näistäkin tilanteista on
tullut tunne itse tilanteessa, kuten myös jälkikäteen, että no olinkohan liian
lattea ja toteava, jäiköhän asia nyt ilmaan roikkumaan, miltä opiskelijasta jäi
tuntumaan kokemuksensa jakaminen? Miltä kuulijoista tuntuu luennon jälkeen?
Jäävätkö asiat mieleen pyörimään, käsiteltiinkö niitä niin, ettei päällimmäinen
tunne ole esimerkiksi toivottomuus? Toisaalta olen myös ajattelut, että
luennolla oli varmaankin sen verran turvallinen tila, että kuulija halusi ja pystyi
kertomaan omakohtaisia vaikeita kokemuksiaan meille kaikille.
Päätän luennon
aiheesta aina keskusteluun yksinäisyyden kokemuksen lieventämisen ja
ennaltaehkäisyn mahdollisuuksista. Vaikean yksinäisyyden lievittäminen ja
ennaltaehkäisy, ja kouluväkivallan kitkeminen ovat hyvin vaikeita ja
monimutkaisia asioita joihin en tutkijana voi antaa yksiselitteisiä ”kikkoja”,
mutta pyrin kyllä siihen, että viimeinen tunne ei ole suuri epätoivo, vaan
vaikkapa päättäväisyys toimia.
Olen keskustellut
näistä asioista kollegojen kanssa, mutta kyllä varmaankin jonkinlainen
virallisempi työnohjaus voisi olla paikallaan! Onkohan suomalaisissa yliopistoissa
saatavilla tämän kaltaista tukea? Olisikohan feministisestä pedagogiikasta apua
ja hyötyä näissä pohdinnoissani? Olen jälkimmäisen suhteen toiveikas ja uskon
että kurssin jatkuessa näistä teemoista voidaan keskustella ja oppia
uutta.
-Anna-
Todella tärkeää, että nostit Anna esiin tämänkin opettajuuteen liittyvän tunnekysymyksen - siis että osaako viestiä vaikeiden asioiden käsittelyn yhteydessä sopivalla tavalla. Nää on ihan kauhean hankalia ja aina hyvin tilanteisia asioita. Itse olen yrittänyt luottaa siihen, että varsinkin luentotilanteessa puhujan täytyy ainakin jollakin tasolla ymmärtää olevansa julkisessa tilanteessa ja mikäli hän haluaa sellaisessa tilanteessa tehdä ulostulon henkilökohtaisen vaikean asian kanssa, niin hän on valinnut tehdä näin. Opettaja ei siis ole yksin vastuussa puhujan ja yleisön tunnereaktioista, vaikka toki opettajalta tuossa tilanteessa vaaditaan sanallista toimintaa ja sillan rakentamista seuraavaan asiaan.
VastaaPoistaYmmärrykseni mukaan yliopistotyönantajalla on jonkinasteinen velvollisuus järjestää työnohjausta. Toinen asia sitten on, onko sitä mahdollista saada ja missä muodossa. Mutta aina kannattaa kysyä. Ja otetaan Anna sun vinkistä vaari ja mietitään opeporukan kesken missä kohden fempeda-koulutusta voisimme pohtia tarkemmin näitä reagointiasioita.
Hei
PoistaKiitos kommentistasi Hanna. Tuo oli hyvä kuulla, että voidaan tosiaan ajatella niin, että luentotilanne on julkinen ainakin jossakin määrin, ja siinä kohtaa voidaan ajatella, että omien asioiden esilletuonti on siten opiskelijan valinta.
Ehkä olisi opettajana järkevää ottaa tämäntyyppiset seikat esille luennon ensimmäisellä kerralla, eli että saa ja voi kertoa omista kokemuksista, mutta että niin ei ole pakko tehdä, ja kyseessä on julkinen tilaisuus. Se lienee turvallisen tilankin luomisessa tärkeää.
Hienoa Anna ja hienoa Hanna - tärkeitä teemoja, ja olen samaa mieltä, että näitä kannattaa jossakin vaiheessa tutkia.
VastaaPoistaJa samalla pikkuisen mietin sitä, että esitetäänkö tällaisia kysymyksiä kuinka paljon juuri feministisen tutkimuksen ja pedagogiikan alueella, onko se sellainen turvallinen tila, jossa omia tunnereaktioita on jotenkin sallitumpaa reflektoida kuin esim. perus-sosiologien joukossa. Ja jos on näin, uusinnetaanko tässä samalla tiettyä hierarkiaa tunteista ja rationaalisuudesta? En siis sano, etteikö näitä asioita saisi ja pitäisi pohtia, päinvastoin, mutta mietin vain, minkälaista tieteenalahierarkiaa tässä kenties tahtomattamme samalla tuotetaan.
Työnohjauksesta: tiedän että joissakin esim. turvapaikanhakijoihin liittyvissä tutkimushankkeissa, joissa ollaan myös tekemisissä tosi emotionaalisesti latautuneiden asioiden kanssa (rasismi, käännytyspäätökset, kidutus jne.), on varattu hankkeesta rahoitusta työnohjaukseen, ja se lieneekin ihan välttämätöntä. Soisi toki, että yliopisto työnantajana tulisi enemmänkin vastaan, mutta esimerkiksi vihapuheen kohteille ei vielä ole tarjolla oikein minkäänlaista institutionaalista tukea.
Hei
PoistaNiin, tämä oma opetettava aiheeni sopii moneen muuhunkin tieteenalaan, olen pitänyt luentoja opettajaopiskelijoille ja voisin puhua myös terveystieteiden kontekstissa jne jne. Eli siis tieteenalan lisäksi myös se substanssi vaikuttanee aika paljon siihen, tuleeko aihe herättämään tunnereaktioita opiskelijoilla. Mutta tuo oli hyvä pointti ja varmasti fem.tutkimuksen/sukupuolentutkimuksen alalla me jotenkin olemme herkempiä näille asioille.
Minustakin yliopiston työnantajana tulisi kiinnittää paljon parempaa huomioita työnohjaukseen, mutta voisi tosissaan sisällyttää vähintäänkin sitten rahoitushakemuksiin resurssia työnohjausta varten!